Kansakoulusta oppikouluun

Lapsenlapsi etsii, kartoittaa, haarukoi ja fundeeraa juuri nyt ensi vuonna alkavia lukio-opintoja varten  hyvää opinahjoa.  Valinta vaikuttaa sekä oppisisältöihin että lukion jälkeen siintävään tulevaisuuteen. Unelmat, haaveet ja urasuunnitelmat ovat pinnassa.

Minun lapsuudessani kaikki kävivät ensin neljä vuotta kansakoulua ja sen jälkeen oli mahdollista pyrkiä oppikouluun. Oppikoulu oli kaksivaiheinen: keskikoulu (5 vuotta)  ja lukio. Yhteensä siis 8 vuotta. Toisin kuin nykyään, 1950-luvulla kylämme lapsista suuri osa jatkoi neljännen luokan jälkeen kansakoulua vielä kolme vuotta – tai oikeastaan kaksi vuotta kansakoulua ja yhden vuoden kansalaiskoulua.  Kansalaiskoulussa opittiin aikuisuutta ja kansalaistaitoja. 

Kansakouluvuodet käytiin oman kylän koulua, kansalaiskoulu oli kirkonkylällä.

Oppikouluja lähialueellamme oli kaksi. Toinen Järvenpäässä, toinen Mäntsälässä.  Kun äiti oli syntynyt Järvenpäässä ja itsekin ehti käydä Järvenpään yhteiskoulua pari vuotta ennen kuin perhe muutti Helsinkiin, meidän oppikouluvalintamme oli Järvenpää.  Sitä paitsi äidin Haaraltti-setä (Harald Tuomi) oli koulun talonmies-vahtimestari ja äidin Reijo-serkku kävi samaa koulua. Jotenkin itsestään selvän tuttu paikka siis.

Oppikoulu oli maksullinen. Lukukausimaksu maksettiin ja lisäksi kouluruoka. Oppikirjat ja opiskeluvälineet piti ostaa. Maksullisuus rajoitti varmasti monien lahjakkaiden lasten mahdollisuuksia.

Oppikouluun pyrittiin sisäänpääsykokeissa, joissa testattiin pyrkijöiden osaamista ja älyä!  Laskettiin, kirjoitettiin, kuunneltiin luentaa ja vastattiin tekstiin liittyviin kysymyksiin – kuullun ymmärtämistä siis.  Myös luetun ymmärtämistä koeteltiin. Ja laskuissa oli sekä sanallisia tehtäviä että ihan peruslaskutoimituksia.

Meidän äidille oli itsestään selvää, että lapsille tarjotaan mahdollisuus kehittymiseen, tytöillekin!

Niinpä keväällä 1956 Pyyppölän kaksi vanhinta tyttöä matkusti äidin kanssa Järvenpäähän sisäänpääsykokeisiin.  Meillä kummallakin oli päällä kauniit äidit tekemät sinikukkaiset kesämekot ja niiden päällä puffihihaiset bolerot.  Niin viimmesen päälle että!

Minä olin tuolloin 10-vuotias, ujo maalaistyttö. Kolme luokkaa kansakoulua takana. Äiti ohjasi meidät luokkaan, jossa koe pidettäisiin.  Ja lähti sitten ulos.  Ja minä itkemään!   Äitiä tuli heti ikävä.  Tein kokeet pikavauhtia ja ryntäsin käytävään äitiä etsimään.  Löysin! Äiti ihmetteli, että enkö ollenkaan lopettanut itkua ja tulin luokasta ulos kesken kaiken...

Äiti hoiti seurannan sisäänpääsytulosten osalta.   En päässyt.    En tuona vuonna.  Myöhemmin äiti kertoi, että olin kyllä läpäissyt sisäänpääsykokeet, mutta minua ei voitu hyväksyä kouluun, kun puuttui vaadittu neljännen luokan todistus.

Takaisin rakkaaseen Arolan kansakouluun vielä vuodeksi. 

Sisko pääsi ja aloitti oppikoulun. Avasi tilin Harjun kirjakauppaan ja aurasi minullekin tien!

Seuraavana vuonna sitten kaikki meni hyvin ja 1.9.1957 aloitin oppikoulun Järvenpään yhteiskoulun IB-luokalla.  Siitä on nyt tasan 60 vuotta!

3.10.2017 kokoonnumme luokkakokoukseen, jälleen! Odotan innolla!

Tässä ollaan jo tokaluokkalaisia! 

  

MAMMA JA KEIJO

                 

Mamma

Äiti kutsui äitiään mammaksi, tämä kun kuului suomenruotsalaiseen porukkaan. Kirkkonummen suunnalta tullut.  Siitä seurasi, että me lapsetkin kutsuimme isoäitiämme mammaksi.

Mamma oli VIP.  Mamma oli rauhallinen, monia kokenut ompelijatar. Hänen rauhallinen hahmonsa heijasti levollisuutta ympärillä oleviin.

Kun äiti oli hyvin nuori pientilan emännäksi ja äidiksi tullessaan, mamman hänelle antama tuki oli korvaamatonta.  Mamma oli jäänyt leskeksi juuri sodan (toisen maailmansodan) loppuvaiheessa ja asui Helsingin vanhassa kaupungissa Spaakin villassa. Siinä punaisessa talossa, jonka vieressä on muistomerkki: ”tälle paikalle Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa perusti Helsingin kaupungin vuonna 1550”. Sitä käytiin lapsina usein ihmettelemässä.  Mamma siis asui niin alkuperäisessä Helsingissä kuin vain voi.  Hän oli töissä vesijohtolaitoksella siivoojana. Samassa paikassa ahersi myös hänen veljensä.  Suku (Wikström) oli tärkeä ja kaksi veljistä asui ihan mamman naapurustossa.

Mamma oli hyvin suomenmielinen.  Omien lastensa, äitini ja enoni, kanssa hän puhui ruotsia, mutta ummikkosuomalaisen isäni ja hänen perheensä kanssa suomea.  ”Minä puhu suome, vaikka se käveleekin niin huonosti”.

Mamma oli alun perin ompelijatar ja ompelutaito osoittautui kultaakin kalliimmaksi, kun meitä lapsia alkoi äidin perheeseen siunaantua.  Mamma teki meille kaikki vaatteet aina kuolemaansa asti. Sodan jälkeisen kangaspulan ratkaisuna oli vanhojen aikuisten vaatteiden purkaminen ja kääntäminen. Näin saaduista kankaista meille syntyi takkeja, lakkeja ja housuja. 

Mamma ja Keijo-eno viettivät meillä paljon aikaansa. He tulivat linja-autolla Kellokosken keskustaan ja kävelivät sieltä Pyyppölään.  Monta monituista kertaa lienee äiti omaa mammaansa odotellut nenä ikkunassa, kävelytyyli painunut mielen sopukoihin.  Kun me myöhemmin siskon kanssa kävimme koulua Järvenpäässä, kuulin äidin suusta usein, että hän oli nähnyt tuloni,

”ja kävelet kuin mamma”.

Olin 9-vuottias, kun mamma menehtyi.  Muistan kylmäntunteen haudalla. Suru oli suuri.

Keijo-eno

Keijo-eno  oli äidin isoveli, joka eleli äitinsä kanssa poikamiehenä pitkään. 

Sisarusten välit olivat tiiviit, kuten koko Tuomen ydinperheen.  Niinpä Keijo-eno oli tuttu näky kodissamme niin juhlissa kuin arjessa.  Keijo-eno oli hauska.  Samaa tyyppiä meidän isän kanssa. Aina valmiina kepposiin ja nauruun.  Kun hän oli mukana, sai koko ajan olla varuillaan kepposten odotuksessa.

Mutta Keijo-enossa oli toinen, vakavampi puoli.  Kun hänellä ei ollut vaimoa ja omia lapsia, hän suuntasi hellyytensä ja huolenpitonsa osoitukset siskon perheelle. Työpaikassaan, Pleunassa, Keijo värkkäsi monet apuvälineet siskonsa maatöitä helpottamaan.  Paras kaikista oli varmaan maitokärry. Vaikka sen nimi oli maitokärry, sillä kuljetettiin paljon muutakin – vesiheinää sioille, ojanpientareilta niitettyä heinää jne. Se oli hyödyllinen ja hauska joka paikan värkki.  Hauskimmillaan tietenkin silloin, kun sillä kärrättiin meitä kakaroita.  Tukka hulmuten sekä kärrääjillä että kärryssä istujilla.

Keijo-eno löysi sittemmin itselleen myös elämänkumppanin, Anjan, jonka kanssa sai kaksi ihanaa lasta – meille serkkuja!  Yhteys säilyi tiiviinä ja mutkattomana aina Keijo-enon poismenoon asti.

Keijo ja Anja asuivat aluksi siinä samassa Spaakin Villan asunnossa, joka oli tullut tutuksi jo mamman aikaan.  Siellä sain yöpyä minäkin monta kertaa, kun aikuisuuden kynnyksellä kävin töissä Helsingissä. Aina tunsin itseni yhtä tervetulleeksi. Kiitos!

Viimeinen kuva ja mielikuva on tyypillistä Keijo-enoa. Siinä hän silmät ilkikurisesti vilkkuen seisoo rakastamansa Rauhamäen pihalla – ensimmäisen  moottoriajoneuvonsa mopon vieressä - päässä kypärä ja käsissä pitkävartiset moottoripyörähanskat!

Vasen kuva:  mamma (toinen oikealta, ilman hattua)  Naiset-mukaan retkellä. Naisaktivisti!

Oikea kuva (otettu noin 1950): takana mamma ja Keijo-eno, edessä äiti sylissään Timo, minä äidin mormorin sylissä ja oikeassa reunassa isosisko Ulla. Auli syntyi v. 1957

 Keijo-eno Pyyppölän pihassa         Keijo-eno, äiti, Anja, Ulla, Timo ja minä            

                                                              Helsingin vanhan kaupungin kalliolla

Heikki Edvin Salonen, synt 24.3.1914

Jos isä eläisi, hän viettäisi tänään 103-vuotispäiviään.  

Nauraisi niin, että vesi valuisi silmistä ja nauru tarttuisi kaikkiin huoneessa oleviin.

Kun isä täytti 90 v, kirjoitin runoelman hänen elämästään. Kalevalan mittaan.  

Näin se alkoi:

Kosk’ on kaunis kevätpäivä

Maalispäivä, Maarian päivä

Tuo on neljäskolmatta kolmatta

Ja vuosi yhdeksäntoistaneljätoista

Kasvoi katras kohtalainen

Velijoukko vertaa vailla

Varsin vallaton,viaton

Jok’ on puuhaa Pyyppölässä

Oman kunnan Ohkolassa

Tulokasta tuttavaksi

Tervetulleeksi talohon

Neljä on veljeä varalla

Kaksi siskoa sijoilla

Tuo on poika potranlainen

Vanttera veli vähäinen

Mik’ on nimeksi pojalle?

Hyvän Heikin heimolainen

Seuraksi sedän sanottiin

Nimi toinen, oman moinen

Edvin, se pojalle haluttiin

Noin on nimi hienonlainen

Heikki Edvin ja Salonen

Edviniksi kutsuttihin

Tai jos kohta Eetviksi

Ekuksi, kovin on kodin oloinen

Eniten isä nauroi lapsuuden kavereidensa kanssa.  Nauroivat muistoilleen. Luoteen Franssen kanssa ne tekivät kepposia vielä "vanhoina ukkoina". Eihän siinä voinut muuta kuin nauraa mukana.   Keijo-eno, toinen ilopilleri, oli myös aina valmis hassutteluun, peleihin ja nauruun.  

Oli tosi kiva, kun isä nauroi. Kodin tunnelma oli valoisa ja iloinen.

Isä lähti "autuaammille metsästysmaille (vaikkei mikään metsämies ollutkaan) keväällä 2006, 92-vuotiaana.  

Ikävää tunnen edelleen usein. Varsinkin merkkipäivinä, kuten tänään!  

Sitten muistan, että isä tykkäisi, jos nappastallari laulaisi, hulmahduttaisi kellohameen helmaa ja nauraisi!  Niin teen!

ONNEA ISÄ!

Välähdyksiä vanhempieni tarinasta

Äitini, Raija Maria Tuomi,  syntyi Tuusulan Järvenpäässä1926. Hänen vanhempansa, Tuomen Kalle ja Ester,  asuivat Kinnarissa pienessä omakotitalossa ja heidän tuttavapiiriinsä kuuluivat muiden muassa Salosen Arvo ja vaimonsa Sylvi.  Perheet kyläilivät toistensa luona - varmaan myös pelattiin korttia.

Erään vierailun aikana 1930-luvun alussa Arvo ja Sylvi kertoivat pahasta onnettomuudesta Tammilehdon sahalla.  Arvon 17-vuotias pikkuveli, Eku, oli menettänyt vasemmasta kädestään etu- ja keskisormen ja nimettömästä puolet. Tapaturma tuntui kauhealta ja myös alle kymmenvuotias Raija - jota yleisesti Kaisaksi kutsuttiin -  tunsi suurta surua Arvon pikkuveljen onnettomuuden vuoksi.  

💚💚💚💚💚

Tuomet muuttavat 30- ja 40-lukujen taitteessa Helsinkiin.  Työn perässä tietenkin.   Uusi koti on Vanhassa kaupungissa, Spakin villassa.  Äiti-Ester on saanut työtä vesijohtolaitokselta ja isä-Kalle tekee töitä rapparina. Pian jo Kaisakin käy töissä  - valokuvaamossa. Kehittää kuvia ja toimii asiakaspalvelutehtävissä.  Rakastaa työtään ja Rönkön perhettä, joka valokuvaamon omistaa.

Salosen Arvo ja Sylvi löytävät pienen maatilan läheltä Arvon lapsuudenkotia. He ostavat Päivärinteen ja muuttavat Tuusulan ja Mäntsälän rajalle.

Eku on saanut vammansa vuoksi kulkukauppaluvan ja kiertää kotipitäjää polkupyörällä, johon on rakennettu sivuvaunu kapsäkkejä varten.

    💚💚💚💚💚

1939 alkanut sota sekottaa kaikkien elämän.  Miehet joutuvat rintamille. Sotaan viedään Salosen seitsemästä veljeksestä kuusi. Eku ei käsivammansa vuoksi joudu rintamalle vaan hän jää kotitilaa hoitamaan.   Kotirintamalle komennetaan nuoria kaupunkilaisia. Työvelvollisiksi heitä kutsutaan.

Vanhan tuttavuuden kautta Kaisa tulee työvelvolliseksi Salosen Arvon ja Sylvin maatilalle.

Siellä Eku ja Kaisa kohtaavat silmäkkäin. Elämä vie.  

"Ota minut, kun olen tässä kuin apteekin hyllyllä", kuuluu Eku kosineen.  

Häitä tanssittiin kesällä 1944. Siitä se alkoi. 58 vuoden mittainen yhteinen matka. 

Myötä- ja vastamäkineen.  Aina maaliskuuhun 2002, jolloin Kaisan maallinen matka päättyi.

Keskenään niin erilaiset ja meille penskoille niin rakkaat "kaunotar ja kulkuri". 

Kiitos elämästä, isä ja äiti!

                                                   

Sanoja ja tilkkuja

Alaluokilla askartelemme kaikenlaista.  Aloitamme paperisesta alusesta - nykysin varmaan sanomme "tabletista" . Siihen käytetään värillistä paperia, josta ensin leikkaaamme kaksi suorakulmiota.  Toinen leikellään yhden sentin levyisiksi liuskoiksi, Toisen taitamme kahtia ja leikkaaamme taittokohdasta keskeltä vastapäiseen reunaan - mutta ei ihan reunaan asti, jotta luiskat eivät irtoa reunoista.  Sitten pujottelemme irrallisia liuskoja reunoista kiinni olevien alle ja päälle niin, että syntyy ristikkoa.  

Muistin virkistämiseksi:

Teemme käsitöitä myös kankaasta.  Aloitamme  tekemällä mustekynän terän puhdistajan. Jokainen tekee itselleen omansa. Sitä tarvitaan, kun yläluokalla aloitamme kirjoittaa kaunokirjoitusta mustekynällä. Leikkaamme kankaasta pyöreitä lappuja, yhteensä 5-6 jokaiselle.  Lappujen reunat yliluotellaan niin, etteivät kankaat rispaannu ja kangasnipun päälle tulee nappi, joka ommellaan kiinni kaikkien kerrosten läpi ja niin palat pysyvät yhdessä.  Tarvittiin kankaita, lankaa, neuloja ja nappeja.

"Asta, oletko kiltti ja menet minun asuntooni. Keittiössä on vihreä kaappi, jossa on viisi pientä laatikkoa.  Ota vasemmanpuoleisesta laatikosta musta rihmarulla ja tuo se tänne luokkaan."

Menen opettajan keittiöön. Ahaa, tuolla se kaappi on. Mutta mikä kumma on RIHMARULLA. Sellaista sanaa en ole koskaan kuullut.  Opettaja käyttää joskus ihan kummallisia sanoja.  Hän on alun perin virolainen. Varmaan siksi ne sanat ovat niin outoja.

Vedän varovasti laatikon auki.  

"Hei, täällähän on vain lankarullia."  Helpotuksen huokaus.

Onnellisena vien opettajalle löytöni ja opettaja on tyytyväinen.  

🎆🎆🎆🎆

Olen nuori miniä-kokelas Pohjois-Karjalassa. Uusmaalainen. Ensivisiitillä anoppilassa.  Yritän tehdä vaikutuksen ja tarjoudun tiskaamaan astiat ruokailun jälkeen. Ei, astianpesukonetta ei ole. vaan tiskit pestään käsin. Ensin kuumennetaan hellalla vesi ja sitten tiskataan.

Kaikki menee hyvin, kunnes ..

"Pese tuo peilar kansak'", sanoo anoppi,  Ilomantsista kotoisin.

Mikä ihme on "peilar" ... ? Pyöriskelen,  katselen ympärilleni ja etsiskelen katseellani jotain peilin tapaista.  

"Tässä tämä peilar", sanoo anoppi ja ojentaa tiskaajalle maitokannun.

Samalla reissulla opin, että kun kälykandidaatti ottaa "matrassin vististä", hän nostaa sisään patjan ulkoeteisestä ja kun mennään "välleen" jonnekin, niin silloin mennään ihan reippaasti ja pian.  

Ja että kun vieraiden tulon kunniaksi on leivottu piirakat, ne on leivottu "piätäkauten" heitä varten.  Kunnioituksella nautittaviksi!

Kertomataulua ja sukan kutomista

Kun ollaan kolmannella luokalla, osataan jo lukea suoraan, siis ei tavaamalla.  Laskeakin osataan yhteen- ja vähennyslaskua. Kertotaulun opettelu on yksi tärkeimmistä oppitehtävistä.  

Täyttä varmuutta en saa siitä, mihin kertotaulun osaamista tarvitaan, mutta senkin elämä varmasti opettaa.

Kertotaulut pitää osata sujuvasti. 

Yksi kertaa kaksi on kaksi,

kaksi kertaa kaksi on neljä,

kolme kertaa kaksi on kuusi 

ja niin edelleen.

Mutta ei siinä vielä kaikki.  Ei riitä, että osaa sujuvasti luritella eri kertotaulut alkaen "yksi kertaa ..." ja päättyen on "kymmenen kertaa...".  Kertotaulut oppi helposti ulkolukuna. Mutta ei. Se ei riitä.  

Kaksi lukua pitää osata kertoa keskenään satunnaisessa järjestyksessä.  Sitä pitää harjoitella paljon.

Opettajamme Kerttu Salmi ymmärtää leikin merkityksen oppimisen tukena.  Lienee kuullut opettajien legendaarisen lauseen: "Minkä ilotta oppii, sen surutta unohtaa".

Leikin ja kilpailun avulla harjoittelimme tiiviisti kertomisen ihanuuksia.

Yläluokkamme takaosassa on samanlainen välinekaappi kuin alaluokassa.  Opettaja on askarrellut vanhoista tapeteistaan opetusvälineitä.  Tapetit on leikattu 30 cm * 30 cm suuruisiksi neliöiksi ja kuviotapetin kääntöpuolelle on piirretty selkein vedoin numerot 1-10.

Jokainen numero esiintyy useassa neliössä.  Numeroidut neliöt on kääritty rullille ja rullat sijoitettu kahteen isoon perunakappaan.  Isossa kapassa (noin 5 litraa) on tarpeeksi tilaa rullille.

"Nyt pidetään kertotaulukisat", sanoo Kerttu Salmi, opettajamme.

"Näissä kapoissa on numerolappuja yhdestä kymmeneen ja kun nostan kummastakin yhden lapun, teidän tehtävänne on kertoa luvut keskenään ja viitata merkiksi, että haluatte vastata.   Pisteen saa aina, kun osaa ensimmäisenä antaa oikean vastauksen." 

"Se, joka ensin saa kerätttyä viisi pistettä", saa palkinnoksi 5 piparkakkua, toiseksi tullut 3 piparkakkua ja kolmas saa yhden piparin. 

"Ja muistakaa: ensin pitää viitata ja vasta sitten sanoa vastaus. Ei huudella arvauksia!"

"Onko ymmärretty?"

Nyökyttely ja varovaiset  "on"-vastaukset kertovat, että kisa voi alkaa.

Peliin osallistuvat kaikki oppilaat kolmasluokkalaisista kutosiin ja aluksi kuudesluokkalaiset ovat nopeimpia.

Ensimmäisen kisan voittaja on Pertti, toinen Paula ja kolmas Erkki.  

"Otetaan vielä pari uutta kilpailua", sanoo opettaja.  "Toivotaan, että mahdollisimman moni ehtii saamaan pisteitä."

"Nyt pyydän, että Pertti ja Paula tulevat avukseni.  Tulkaa tänne luokan eteen.  Ottakaa kapoista kääröt yhtä aikaa ja avatkaa ja näyttäkää nostamalla korkealle suorille käsille". 

Muut kertovat luvut ja viittaavat samaan tyyliin kuin ensimmäisessä erässä.

Pelaaminen on niin mukavaa, että opettajan luvalla kapat numerorullineen otetaan mukaan välitunnille ja niillä pelataan eteisessä.  

Ilolla opimme! 

😆😀💚        😆😀💚      😆😀💚

Kerttu Salmi on lämmin, muista välittävä ihminen.  Hänen johdollaan käymme tervehtimässä kylällämme asuvia vanhuksia. Yleensä laulamme jonkin virren tai muun rauhallisen laulun tai luemme runon.   Matkat koululta kyläläisten koteihin taittuvat "apostolin kyydillä".  Hyötyliikuntaa!  

Opettajaksi Arolan kouluun hän on tullut kauan sitten.  Historiatietojen mukaan syksyllä 1929.  Neiti Kerttu Salmi asuu koulun yläkerrassa olevassa opettajan asunnossa.  Kun käymme koulua myös lauantaisin, joskus opettaja antaa meidän ravistella asuntonsa matot ja muutenkin tehdä kevyttä siivousta. Pojat saavat kantaa ulkosaunaan puut ja sytyttää tulet sekä kiukaan että vesipadan alle.

Kun opettajalla on kaksi kasvattilasta, on tavallinen näky, että hän kutoo sukkaa tai kintaita oppituntien aikana.  Se vain kuuluu asiaan.  Hiukset on sitaistu nutturalle, kuten tapana on.   Silloin tällöin opettaja ottaa vapaana olevan sukkapuikon ja rapsuttaa sillä kutisevaa päänahkaa. Sekin vain kuuluu asiaan.  Kotoista meininkiä!

Opettajan pöytä on luokan edessä korokkeella ja opettajan pöydällä on veivattava kynänteroitin, jolla oppilaat saavat käydä huoltamassa lyijykynänsä.  Pöydällä on myös puukko, jolla jotkut pojat haluavat teroittaa omat kynänsä.

Sattuipa sitten kerran, että opettajan aikoessa rapsuttaa päätään sukkapuikolla, käteen osuikin se puukko.....  Ja kyllä me lapset naurettiin!  Ja Kerttu! 

Jätimme Kerttu Salmen kanssa koulumaailman samana vuonna, 1965, kun minä kirjoitin ylioppilaaksi ja hän jäi eläkkeelle.

Elämänmittainen ystävyys

Minulla on ollut elämässäni harvoja hyviä ystäviä.  Tuulikki heistä listan kärjessä.

Tapaan Tuulikin vuonna 1954, kun hän tulee samaan kansakouluun, Arolaan. 

Tuulikki on minua vuoden nuorempi. Kotimme, pientilat, sijaitsevat  kahden kilometrin päässä toisistaan. Minun kotini on Jyvälänkulmalla,  2,5 * 2,5 km kokoisella aukealla, sen keskikohdassa, paikassa, joka kartan mukaan on lakeutemme korkein kohta -  35 metriä merenpinnan yläpuolella..  Tuulikin koti on aika lähellä koulua eikä meiltä voi nähdä hänen kotitaloaan. 

Ystävystymme alakoulussa, olemmehan samassa luokkahuoneessa.  Tuulikin isoveli on minun ikäiseni, samalla luokalla. Kansakouluajan leikimme usein yhdessä välitunneilla, mutta yhteiset hetket rajoittuvat kouluaikaan, kyläilemään emme juurikaan  toistemme koteihin pääse.  Ystävyys syntyy ja jää itämään.

Vuoden ajan 1957-58 lukuvuoden käymme eri kouluja. Minä olen jo oppikoululainen ja käyn Järvenpään Yhteiskoulua.  Vuotta myöhemmin Tuulikki tulee samaan opinahjoon ja kun hänen koulutiensä kulkee kotini ohi, kävelemme tai pyöräilemme yhdessä linja-autolle, joka vie meidät Järvenpäähän.  Aina kun lukujärjestykset sen sallivat. 

"Ajatus kulkee edelleen parhaiten kävelyn tahdissa", sanoo Tuulikki 50 vuotta myöhemmin. Ja tottahan se on.

Oppikoululaisina käymme jo toisillamme kylässä.  Minä taidan olla se ahkerampi kyläluuta ja poljen tuon tuostakin Lehtilinnaan.  Aikuisena vasta tajuan, miten kaunis talon nimi on ja miten hyvin se kuvastaa paikkaa.  

Aikuisuuden kynnyksellä keskustelemme tärkeistä asioista ja vaikka koulu ja elämä  vievät meitä eri suuntiin, myös yhteisiä asioita riittää.  

Eniten minua ilahduttavat polkupyöräretket, joita teemme kesäisinä päivinä.  Sovimme aina etukäteen tarkasti, missä tapaamme.  Joskus minä ajelen ensin Lehtilinnaan ja jatkamme sieltä Ohkolaan tai toisinaan Tuulikki ajelee minun kotiini Pyyppölään ja jatkamme siitä Kellokoskelle - usein määränpäänä hautausmaa (nice destination, eh?) , jonne on sopiva matka ja jossa voin lunastaa lupaukseni -  kastella isovanhempieni ja Paavo-sedän haudalla olevat kukat.

Tärkeita juttuja pyöräretkiin liittyen on kaksi:

• valitsemme sellaiset reitit, että voimme ajella rinnakkain ja samalla jutella
• kellohelmahameen helma satulan yli niin, että matka taittuu helmat hulmuten

Tältä näytti nuoruutemme muoti .... 1950- ja 60-lukua

                                                   

       

"Kuvan henkilöt eivät liity juttuun"

Tutun laulun sanoin "maailma sitten vieroitti, pois meidät toisistaan ..."

Opiskelemme, valmistumme, löydämme omat paikkamme elämässä.

Ikäännymme.

Sisareni järjestää yllätyksen 50-vuotispävilleni.  Tuulikki on mukana juhlassa.  Viime tapaamisesta on kulunut lähes 30 vuotta. 

"NYT   pidämme yhteyttä tiivisti", lupaamme kuin yhdestä suusta.

Ja sittenkin. Elämämme ovat etäällä toisistaan. Yhteydenpito jää löyhäksi ... kunnes, kunnes jäämme kumpikin eläkkeelle ja asetumme asumaan samaan kaupunkiin.  Omaan rakkaaseen kunnon Järvenpäähän.

On ihanaa, kun elämässä on ihminen, joka tuntee historiani, lapsuuteni vaiheet, elämäni myötä- ja vastoinkäymiset. Ihminen, joka puhuu samaa kieltä vivahteineen ja sanontoineen. Jolle ei tarvitse perustella asioita.  Joka on ja hyväksyy!

Elämänmitttainen ystävyys tuottaa iloa!