perjantaina

VIULUKOTELON SALAISUUS

 

Mauri syntyi ja kasvoi Savon syrjäkylällä, josta maaltapako on vienyt jo paljon asukkaita ja monien talojen ikkunat oli peitetty laudoilla. Koti oli suosta raivattu pientila, jolla isä edelleen puski töitä raivatakseen perheelle lisää viljelymaata.  Äiti oli kansakouluopettajapariskunnan tytär, joka oli rakastunut komeaan naapurikylän poikaan. Lapsia oli kolme, joista Mauri nuorin ja ainoa poika.  Äidin suvussa oli musiikilla oli keskeinen ja tärkeä paikka. Yksi enoista soitti selloa ja äiti itsekin oli soittanut jousisoittimia.  Kun äiti huomasi Maurin musikaalisuuden, hän innosti tätä opettelemaan viulun soittoa. Äidin viulu olikin pitkään ollut käyttämättömänä ja heräsi nyt uuteen eloon. Mauri oli taitava ja innostunut . Hän kävi lähes kymmenen vuotta  30 kilometrin päässä enonsa luona saamassa oppia.  Eno esitteli Maurin soittajakollegoilleen ja kaikki näkivät hänessä tulevaisuuden lupauksen, suuren viulistin. Toistaiseksi hän oli kylän yhteisten tapahtumien tähtiesiintyjä, joka soitti sekä klassista musiikkia että uutta tulokasta, jazzia.

 

Isä ei nähnyt pelimannin urassa kunnon tulevaisuutta. Hänen mielestään maan hoitaminen ja ruuan kasvattaminen oli tärkeintä ja merkittävintä. Maurin oli pakko vähentää soittamista ja yrittää innostua pientilasta. Isän vastustuksesta huolimatta äiti rohkaisi Mauria käymään koulua. Hän kävi keskikoulun jälkeen maanviljelyn peruskurssin, jonka aikana hänelle selvisi lopullisesti, että maaseudun työt eivät sopineet hänelle.  Eräänä sunnuntaina iltamyöhällä hän pakkasi jenkkikassiin vaatteitaan, suosikkikappaleidensa nuotit ja muutaman leipäpalan matkaevääksi.  Helsingin junaan. 

 

Maurin ja isän välit olivat tulehtuneet, kun poika ei totellut isänsä mahtikäskyjä. Lähtöä oli valmisteltu salassa pitkään ja äidille Mauri oli lähdöstä vihjaillut. Vähän mutta ei liikaa, jotta äiti ei joutuisi isän suhteen puun ja kuoren väliin. 

 

Äidille hän kirjoitti pienen viestin:

”Terve äiti. En jaksa tätä ainaista riitaa, 

Lähden etsimään onneani.

Kirjoitan, kun mulla on osoite!

 T. Mauri

 

Maurin koulukaveri Masa oli muuttanut Helsinkiin aikaisemmin ja luvannut väliaikaisen majapaikan luonaan.  Tätä ennen Mauri oli käynyt Helsingissä vain kerran. Linnanmäellä. Tuntui hyvältä, kun kaverin asunnon ikkunasta näkyi Maurillekin tuttu Maailmanpyörä. Kadunkulmassa olevan talon seinään kiinnitetystä ”Kirstinkatu”-kyltistä Mauri tiesi aina olevansa jo asuinsijansa lähellä ja Josafatin kallioista tuli hänen mielipaikkansa vuosiksi, vaikka asuinpaikka vaihtui tiheään.

 

Elämä  oli ankaraa, useimmiten ilotonta. Työtä Mauri teki kaupungin puutarhoilla ja hautausmailla. Sormet tuntuivat jäykistyvän, vakka Mauri yritti ylläpitää niiden notkeutta ja joustavuutta soittamalla viuluaan päivittäin. Soittotuokioidensa aikana Mauri tunsi elävänsä. 

 

Armeijan jälkeen Mauri palasi Helsinkiin, takaisin tutuille nurkille. Näin tapasi Anitan, jonka kanssa solmi avioliiton. Nuoripari asettui vuokra-asuntoon Kontulaan ja Mauri ja yritti asettua perheenisän asemaan.  Perheeseen syntyi Ville-poika, jolle Mauri halusi olla parempi isä, kuin millaisena hän omaansa piti.  Maurin työpaikat vaihtuivat tiheään tahtiin. Hän teki töitä ennen muuta rakennustyömaiden hanslankarina. Mauri alkoi kaivata niitä aikoja, kun hän sai työskennellä puutarhatöissä. Niitä ei kuitenkaan riittänyt.  Ilman vakituista ja motivoivaa työtä arki tuntui ankealta ja soittamistakin piti rajoittaa. Anita katsoi soiton häiritsevän lapsen unta. Maurin mielestä Anita piti lasta tekosyynä, kun ei halunnut kuulla ”viulun vingutusta”, kuten hän Maurin soittoa nimitti.

 

Parina kesänä Mauri sai katusoittoluvan Helsingin keskustaan, Pohjoisesplanadille. Lupa salli kahden soittajan yhteistyön ja Mauri sai kaverikseen tutun huilistin, Antin.  He soittivat kevyttä klassista. Kestosuosikki oli Unkarilainen tanssi no.5. Suosituimpien kappaleiden aikana parivaljakon ympärille kokoontui kymmenittäin kuulijoita ja Maurin viulukoteloon kertyi mukavasti palkkaa, enimmäkseen kolikoita, mutta parhaina päivinä jopa pieniä seteleitä.  Sateisina päivinä he eivät yrittäneetkään soittaa kadulla, kun ansioilla ei olisi saanut edes bussilippua.

 

Kun Mauri ei löytänyt vakituista palkkatyötä, tilanne kiristi myös kotielämää ja Mauri alkoi yhä useammin tulla soittokeikalta kotiin lähiöbaarin kautta, ”muutaman” jälkeen.

Anita nalkutti ja itki. Lopulta hän sanoi muuttavansa vanhempiensa luo ja ottavansa Villen mukaan. Hän halusi rauhassa miettiä, mitä haluaa. Kun Mauri alkoi osoittaa myös väkivaltaisuuden oireita, Anitan ja Villen lähtö oli selviö.

 

Nyt Mauri tunsi, että hänellä ei ollut enää mitään syytä elää ”kunnollista” elämää. Hänen rahansa kuluivat viinaan ja pian hän menetti asuntonsa. 

 

”Millään ei ole mitään väliä”, hän sopersi ja itki viinanhuuruista itkua liekkihotellin kupeessa.


Herättyään taas kerran kohmeloisena Pitkänsillan rannassa Mauri päätti lähteä "Canossan"-matkalle Savoon.  Hän toivoi saavansa uudelleen kiinni elämästä lapsuudenmaisemissaan.  Tätä asunnottoman elämää hän ei enää jaksaisi. Hän vippasi matkarahat vanhalta ystävältään, Kirstinkadun Masalta ja nousi Kuopioon vievään junaan. Matkatavaroita oli vain vähän ja ne kaikki mahtuivat viulukoteloon, jota Mauri uskollisesti kuljetti aina mukanaan.

 

”Juna vislas’ just pois Kouvolasta ja se jyskyttelj’ Kuopijjoon päin…”, soi Maurin korvissa ja hän huomasi hymyilevänsä ensimmäisen kerran pitkästä, pitkästä aikaa.

 

Kouvolassa hän vaihtoi junaa ja seuraavaa odotellessaan soitti Anitalle.

”Mä meen nyt takas kotiin. Kerro Villelle terveiset, että isä muistaa  aina. Jos mulle sattuu jotain, niin tutkikaa tarkkaan viulukotelo.  Mun maallinen omaisuus mahtuu siihen. Hei sitten!”

 

Matka kotiin oli pitkä ja vaivalloinen. Maurin vasemman jalan kihti vaivasi niin, että jokainen askel soratiellä sai hänet kiroamaan.  Yhdessä aamun ensimmäisten auringonsäteiden kanssa Maurin näköpiiriin ilmestyi auto. Vuoden 1964 Mosse. Vihreässä Elitessä vanhan koulukaverin kyydissä kulkija pääsi viimein kotiin, jossa vastaanotto oli lämmin ja tuhlaajapoika sai juhla-aterian. Isän puhetyyli oli muuttunut pehmeäksi ja äiti petasi lämpimän, kuivan vuoteen.

 

Päivien ja viikkojen myötä terve väri palasi Maurin kasvoille. Hän jaksoi olla mukana tilan töissä aamusta iltaan ja isän kanssa oli mukava pelata korttia illalla tuvan pöydän ääressä.  Mauri nautti rauhallisesta elosta vanhempiensa kanssa. 

 

Joulun lähestyessä Mauri otti taas yhteyden Anitaan. Hän toivoi, että saisi viettää vuoden suuret pyhät vaimonsa ja poikansa kanssa.  Kun Anita vakuuttui Maurin raitistumisesta, hän suostui. 

 

Lapsuudenkodin tuvan nurkassa oleva kuusi, leivinuunissa paistettu kinkku, pihasaunan löylyissä oman lapsen ja vaimon kanssa lauletut joululaulut toivat lämmön ja rakkauden Maurin sydämeen. 

 

”Paremmin ei voisi olla. Kiitos teille kaikille, että olette kestäneet minua ja toilailujani”, kiittää Mauri perhettään jouluaattona.

 

Jouluaamuna hän ei herää. Hän on nukkunut ikiuneen. Hänen kasvojensa ilme on rauhallinen. 

 

Mauri haudataan kotikirkon hautausmaalle isovanhempien viereen loppiaisen jälkeisenä lauantaina.

 

”Mauri sanoi, että hänen tärkeimmät aarteensa ovat viulukotelossa. Se kuulemma kuuluu Villelle”, sanoo Anita.

 

”Niin. Tuosta viulukotelosta hän jaksoi aina kantaa huolta”, vahvistaa äiti. ”Sitä ei kuulemma saanut avata kukaan muu kuin Ville sitten, kun täyttää 15.  Jos haluatte, voitte jättää kotelon tänne ja avataan yhdessä Villen 15-vuotispäivänä.”

 

Kolme vuotta myöhemmin Anita, Ville ja Maurin vanhemmat ovat kokoontuneet viulukotelon avajaisiin. 

 

Kotelon ympärille on sidottu vahva nailonnaru, ikään kuin sinetiksi. Ville leikkaa mummin keritsimillä narun poikki ja napsauttaa kotelon lukon auki.

 

Kotelossa on  Maurin ja Anitan hääkuva, Villen ristiäiskuva ja kahdet sukat ja alushousut.  Vaatteiden alla on puinen rasia, jonka pohjaan on kaiverrettu: ”Mauri III luokka” ja kanteen on kiinnitetty teipillä lappu ”Villelle”.

 

”Isän omatekemä aarrearkku”, kuiskaa Ville. 

 

Rasiasta löytyy kirjekuori, jossa on huolellisesti taiteltu paperi ja pieni kultainen risti, Maurin rippikoru.

 

Paperi on sopimus, jolla Mauri ”panttaa”  viulunsa 10000 markan hintaan soittokaverilleen Antille, joka sitoutuu säilyttämään viulun soittokuntoisena ja luovuttamaan sen Villelle alkuperäiseen panttaushintaan - jos Ville sen haluaa.   

 

”Pidä huolta itsestäsi ja äidistä”. 

 

Kirjekuoressa on kaksikymmentä 500 markan seteliä.

 

torstaina

HETKI ENNEN - HANOI, VIETNAM

Air Francen kone on lähtenyt Pariisista ja on nyt välilaskun jälkeen matkalla Bangkokista Hanoihin. Lähestymme pitkän lentomatkan määränpäätä. 

 

Istun koneen etuosassa, ikkunapaikalla.  Laskeuduttuamme pilvien alapuolelle alan hahmottaa riisipeltoja, korkeita taloja ja pienenpieniä majoja. Maiseman väreissä vuorottelevat vihreän ja ruskean eri sävyt. 

 

Pian koneen pyörät koskettava kentän pintaa. Kone tärähtää ja autan lentäjää jarruttamaan - edessä olevaa jalkatukea tiukasti painaen.  Pidän itseni vakaasti istumassa ja pidän kiinni edessä olevan istuimen selkänojasta. Sydän tykyttää.  

 

Koneessa puheiden sorina lisääntyy. Kielet sekoittuvat.

 

Turvavyön merkkivalo sammuu ja pian koneen moottorit pysähtyvät.  Seisomme Hanoin lentokentällä 50 metrin päässä terminaalista. Istun rauhassa ja odotan nopeampien ottavan laukkunsa ja suuntaavan kohti uloskäyntiä. Näin kaukana kotoa en ole vielä koskaan ennen ollut.  Vatsassa edestakaisin lentelevät perhoset kutittavat ja pistelevät. Painan palleaa saadakseni paremmin henkeä. 

 

Miten tänne jouduin? Olinko ihan hullu? Entä jos en onnistukaan projektini toteutuksessa.

Ilon, pelon, innostuksen ja suuren odotuksen vallassa nousen, otan  pienen punaisen laukkuni yläpuolella olevasta luukusta. 

 

Siirryn koneen käytävälle ja astelen kohti uloskäyntiä. Hymyillen kiitän ovella seisovaa lentoemäntää ja astun aukon ulkopuolelle siirrettyjen portaiden yläaskelmalle.  Pysähdyn.

 

Sotilaiden näköisiä miehiä aseet kupeillaan. Kuivaakin kuivempi kenttä, jossa punaista hiekkaa. Matalan, harmaan terminaalirakennuksen vierellä mustatukkaisia ihmisiä vieri vieressä.  Odottavat sukulaisia tai liikekumppaneita. Kuuman tuoksu tuntuu nenässä.


Laskeutuessani portaita aivojen läpi kulkee nopea ajatus: ”Tulin kotiin”.

 


Kuvassa puoli vuotta myöhemmin .... jälleen kotiinpaluuta odottaen.

keskiviikkona

KEVÄTSIIVOUSTA

Nämä tuntemukset kirjoitin helmikuussa 2022.  Samat tunnelmat nyt,  vuotta myöhemmin.

purkamista

 

elämä on pysähtynyt

mikään ei tunnu miltään

mitä tekisin nyt

mä räjähdän koht’siltään

 

nyt saavat huonekalut kyytiä

pakko on tehdä muutosta

vähän helpottaa jo tätä lyytiä

enää tunne en voimien puutosta

 

mieltä kun puran kotvan aikaa

huomaan kiukun jo laantuneen

riehunnassa on jotain taikaa

se herättää innon taantuneen

 

mä puran, mä raivoan

revin hyllyjä hajalle

ensin rikon, sitten korjaan

menen jaksamiseni rajalle

 

voimat jo ehtyy, huilaan hetken

silmä lepää, pidän tästä 

olen tehnyt upean retken

liian ahtaasta näkymästä

 

kas, miten purkaminen vapauttaa kehon ja mielen

ja irrottaa kannat kielen

KEVÄÄN JA RAUHAN ODOTUKSESSA

ELÄMÄN TIVOLI 

 

kesäpäivä helottaa kauniina ja lämpimänä

käsi turvallisesti isän kädessä astun sisään portista

joka vie uuteen 

maailmaan, jossa en ole ennen ollut

 

niin paljon värejä, etteivät kotipellon kukatkaan

niiden loistoa voittaisi

 

nenään tunkeutuu uusia tuoksuja

jotka herättävät nälän 

makean tuoksu saa leukaperät kutiamaan ja 

yhtäkkiä suu on täynnä vettä

 

”haluatko hattaran,  tuon vaaleanpunaisen pilven”, kysyy isä

 ”se on sokeripilvi”

”haluan”, kirkkaat silmäni vastaavat

 

pieni juna puksuttaa korkealla ilmassa kulkevalla radalla

se on ihmeellistä

”mennäänkö?”

sieltä nähdään kaikki 

 

karuselleja, keinuja, kieputtimia

iso piha täynnä erilaisia koneita ja koreja

pyörivät, lentävät, säkenöivät

 ihmisiä enemmän kuin

olen koskaan samaan aikaan nähnyt

se pelottaa

puristan tiukasti isän hihaa

 

karusellin iloinen sointi kutsuu ratsastamaan

norsulla tai hevosella

kirahvilla tai aasilla – isän vierellä kuitenkin


 *

vuosien päästä 

samasta portista

nyt käsi naapurin pojan kädessä

 

vaaran tuntu houkuttaa 

kieputin pyörittää ja pyörryttää

karusellin istuimessa tuntuu kuin lentäisi ilmassa

irti kaikesta

 

autoradalla törmäilemme nauraen 

naurutalon peilit vääntävät  olemuksen

pitkäksi, lyhyeksi, vinoksi

se naurattaa niin, että vatsaan koskee 

ja posket punoittavat ja  puutuvat 

 

 vedenneitojen kiljahdukset kertovat

polskahduksesta

ihailijan tarkka heitto on osunut 

 

vekkula

yksi askel ylöspäin kaksi takaisin 

ei auta, eteenpäin, eteenpäin

 

maailmanpyörän aitiossa istumme lähekkäin

ympyrän yläkehällä kauan

 

näkymä yli kaupungin kattojen, kauas merelle

herättää kaukokaipuun 

 

ennustajan kammiossa kuulemme

suuri onni odottaa

 

nuorena parina rakkaan kanssa

käsi etsiytyy käteen

 

huumaavaa menoa 

karusellit, kahvikupit, ylös, alas, ympäri ja taas yhteen

 

tunnel of love

onnen putkessa

vain rakas olemassa

kaikki muu häviää

 

esiintymislavalla

”You are My Destiny”

tanssia penkkien välissä

nuoruuden intoa ja iloa

 

rakkaan käsi kovettuu 

sanat särkevät sydämen

ilkeiden otusten kummitusjuna

noidat, luurangot, vampyyrit

ahdistelevat, satuttavat

 

haluan pois

 


 

Oval: TIVOLI
CARPE DIEM
TERVETULOA 

taas tutun portin kautta 

kädessä lapsenlapsen lämmin käsi

 

samat karusellit

samat maailmanpyörät

samat hattarat

 

uudet vesiputoukset

uudet tulireet, rinkelit, raketit

uudet innostuneet naurut ja kiljahdukset

onni istua rauhassa katsomassa

nuoruutta ja riemua

 

haasteiden haaste 

ajo vuoristoradalla

 

en enää pelkää

en jyrkkää alamäkeä

en natisevan rakennelman romahtamista

turvana pojanpoika

tulevaisuuden toivo ja lupaus

 

maailmanpyörä pyörii

junat kulkevat

kaikki on hyvin

 

portilla katsahdan ylös

 

tiistaina

HELLEKESÄ

Helteiden keskellä mieleen juohtunutta:

 

Meillä kotona (ja muilla pientiloilla) oli ”maitohuone”jossa myös veivikaivo. Se oli pieni mökki, jossa kaivon vieressä oli vesiallas. Ketjun varassa oleva ämpäri pudotettiin kaivoon alassuin ja toivottiin, että se haukkaa vettä pintaan osuessaan.  Kun ämpäri oli täynnä, se veivattiin ylös ja vesi kaadettiin selän takana olevaan altaaseen, jossa vastalypsetty maito jäähdytettiin ennen meijeriin lähettämistä. 


Helteisimpään aikaan vesialtaaseen upotettiin jäälohkareita aittan takana olevasta turvekasasta (sittemmin sahanpuru-) jäähtymistä nopeuttamaan. Ne jäät taas tuotiin talvella suurina kuutioina ja päälle ajettiin hevosella ja reellä turvetta ”omalta” suoviipaleelta. 


Että sellainen jäähdytysjärjestelmä 1950-luvulla! Eko!!


Kerran tai pari sain 😍olla isän mukana turvetta hakemassa. Reessä oli oikeastaan vain jalakset. Isä istui hajareisin reessä olevalla poikkitelalla ja minä turvallisesti hänen edessään. Kuormaa veti hevosemme Impi, joka oli syntynyt samana vuonna kuin minä.


Parireen jalakset 
Kuva: museovirasto


Kotimme läheisyyteen jäi turvekaudesta pysyvä muisto:  turpeen mukana olevista taimista kasvoi aittan taakse kaunis pieni koivikko, josta veljeni (nyt jo edesmennyt) perhe saa edelleen iloa ja suojaa. Ja linnut kiittävät koivuihin kiinnitetyistä pöntöistä!

 

Paljonpa tulvahti noita muistoja….




perjantaina

KESÄ 1962


 

Muistoissani tämä kesä on muiden lapsuuden ja nuoruuden kesien tapaan lämmin, aurinkoinen ja ahomansikan tuoksun täyttämä. Tilastojen mukaan se kesä oli poikkeuksellisen kolea, mutta viis siitä!

 

Tähän kesään mahtuu paljon. Saimme uuden serkun, joka kastettiin isämme kaimaksi, Heikiksi ja jonka kummeiksi valittiin siskoni ja minut. Kummiuden suurta vastuuta tuskin ymmärsimme, mutta ylpeitä tästä kunniatehtävästä olimme – ja olemme.

 

Tavalliseen tapaani podin heinänuhaa, joka äityi tällä kertaa niin pahaksi, että sain limaa keuhkoihin ja kivun vuoksi kävelin selkä kumarassa. Kunnes - Helsingin kaupungin konepajalla työssä ollut enoni sai minut salakuljetettua työpaikkansa lääkärille. Tämä tohtori määräsi niin kovat lääkkeet, että ne nostivat kuumeen, joka ajoi ulos liman ja tulehduksen. Sen koommin en ole kuumeillut.

 

Heinä-elokuun vaihteessa Helsingissä järjestettiin kansainväliset nuorisofestivaalit – rauhan asia tärkeänä pääteemana. Juuri keskikoulun (nyk. peruskoulu) päättäneenä minua pidettiin ”kielitaiturina” ja niinpä sain festivaaleilla ”tulkin” pestin.  Univormuksi värjättiin edellisen kesän rippipuku. Harmaansinisenä se oli hyvä työasu. 

 

Kesän päätapahtuma oli kuitenkin elämäni ensimmäinen laivamatka. Ruotsin reissu. Lähdimme isonsiskon kanssa kahdestaan, kyläilemään Tukholmassa vuodesta 1957 asuvien sukulaisten luokse.  Ensimmäinen etappi oli Järvenpää. Sieltä junalla Helsinkiin ja sieltä edelleen junalla Turkuun. Liput Turusta lähtevään Bore-laivaan oli ostettu ja matkaan oli hyvin valmistauduttu.  Varmuuden vuoksi kysyimme neuvoa Turun satamassa, vaikka laiturissa näkyi vain yksi alus ”Bore”. ”Meneekö tämä laiva Tukholmaan”, kysyimme ja saimme nauravilta kanssamatkustajilta myönteisen vastauksen.

 

Menomatkan loppumetreillä tapasin laivalla ihanan saksalaispojan, johon ihastuin ikihyviksi ja jonka kanssa kirjoittelimme ja pidimme yhteyttä useita vuosia.  Ensirakkauteni.

 

Tukholmassa saimme ihailla Suuren Maailman juttuja, kävimme Suomi-talolla tansseissa, ajoimme Metrolla ja pidimme hauskaa. Se ihmetytti, että tukholmalaiset ylittivät kadun, vaikka tolpassa paloi punainen valo. Ei vaan Suomessa!

 

Viikko Nackassa, Sickla Strandissa vierähti nopeasti, kesä loppui  ja pian mentiin taas kouluun, lukioon.

 

Kuvassa Helena-serkun kanssa Boren vieressä. 




maanantaina

RAIJA MARIA SALONEN (s. Tuomi)


Äiti.  Minulle äiti oli aina aikuinen.  Niinhän äidit lapsilleen ovat! Hänestä tuli äiti hyvin nuorena, tämän ajan näkemysten mukaan ehkä liiankin nuorena. Esikoisensa hän synnytti  18 vuotiaana joulukuussa 1944 ja täytti 19 v kolme viikkoa sen jälkeen. Elettiin sodan jälkeisiä ensimmäisiä rauhan vuosia, joita sodan kokemukset varjostivat monella tapaa.

 

Meitä lapsia syntyi tiuhaan tahtiin.  23 vuotiaana hänellä oli jo kolme lasta – ja 8 vuoden tauon jälkeen ja meidän isojen sisarusten iloksi syntyi vielä  ”iltatähti”.

 

Olen usein yrittänyt kuvitella äidin tyttösenä, koululaisena, nuorena neitona. Haaveilija hän oli, siitä todistivat hänen päiväkirjansa, joita pääsi salaa lukemaan ennen kuin ne tuhoutuivat  kotimme tulopalossa.  Suljen silmät ja yritän nähdä hänet juoksemassa omenapuiden alla Järvenpäässä, lapsuudenkodissaan. Koulu- ja muiden valokuvien avulla osaan nähdä hänen lapsenpyöreät kasvonsa ja vilkkuvat silmänsä.

 

Haluan muistaa, että hänkin oli joskus lapsi. 

 

Huoleton elämä sai jäädä taakse sodan syttyessä. Äiti oli silloin 14-vuotias. Murkkuikä parhaimmillaan ja kaikki meni sekaisin.  Lapsuus ja nuoruus loppuivat liian pian.

 

Kuten vanhemmat yleensä, meidänkin äitimme ja isämme halusivat, että lasten elämästä tulisi parempaa ja monella tapaa rikkaampaa kuin heidän omansa oli ollut. Kaikessa toiminnassa keskityttiin siihen, että lapset pääsevät koulutukseen, saavat oppia ja kehittyä kykyjensä mukaan. Myös tytöt. Erityisesti tytöt. Se oli äidin ansiota ja hänen tärkein periaatteensa.

 

Äiti siirtyi ajasta ikuisuuteen maaliskuussa 2002. Ei mene päivääkään, etten häntä ajattelisi ja hänen opetuksiaan muistaisi.  Hän kulkee edelleen mukanani kaikkialle.

 

Äidin syntymäpäivä lähestyy (10.1.). Hän täyttäisi nyt 96 v. 

 

Kirjoitin ”Oodin pientilojen emännille” jokin aika sitten. Esikuvana ja innoittajana äitini, Raija Maria. Kiitos kaikesta!

 

OODI PIENTILOJEN EMÄNNILLE

 

teitä oli paljon

te teitte paljon

 

peltonne olivat pienet ja

asumuksenne ahtaat

teidän mielenne maisema oli rajaton

ja sydämissänne tilaa kaikille

 

yksinhuoltajaäideille, vankiloista vapautuville,

lastenkotilapsille, mielenterveytensä menettäneille

 

pienten valtakuntienne valtiattarina

loitte uutta ja valoitte uskoa elämään

 

aamun ensimmäiset auringonsäteet

näitte usein pienen, avoimen sontaluukun kautta

ja tuoreen, ulosheitetyn lannan väreily valoa vasten

kertoi elämän jatkuvasta liikkeestä

 

maaliskuiset lantakasat aurinkoisilla keväthangilla

merkitsivät uudet satokauden alkua ja elämän jatkumista

 

teitte työtä pelloilla ja pihatoissa

lämpimän maidon kohina lypsyastiaan oli musiikkianne

viljanjyvien soljuminen sormienne lomitse merkitsi ruokaa

 

teidän sylinne olivat täynnä kutimia, parsimuksia ja askaretta

mutta niihin mahtuivat aina kaikki, jotka syliä ja lohtua tarvitsivat

 

teidän kirkkaat lehmienkutsuhuutonne

kaikuivat vaaroilla ja tasangoilla

olitte läsnä toistenne elämässä, lähellä tai kaukana

 

päivät olivat pitkiä ja työn täyttämiä

äitien unelmat syntyivät yön rauhassa

 

maailmanne oli pieni, mutta suuri

matkustitte harvoin, jos koskaan

kirjojen ja mielikuvituksenne siivin

lensitte muihin maihin, muiden maiden naisten luo

 

teitä on yhdistänyt unelma

unelma rauhasta ja rakkaudesta

 

 kiitos!