torstaina

AIKAISEN LINNUN AAMUHETKIÄ




Anneli on aamuihminen. Kun häneltä kysytään elämän parhaita hetkiä, hän kertoo aina tärkeistä aamuistaan.

 

Hän kertoo toukokuisesta aamusta, poikansa syntymästä. Lapsi valaisi hänen elämänsä kello 3.42, yhdessä auringon ensimmäisten säteiden kanssa.

 

Tai niistä aamuista, joina hän opiskeluaikanaan jakoi aamulehtiä Helsingissä. Hänestä oli reipasta nousta klo 2.45, kävellä Helsingin hiljaisilla kaduilla ja hiipiä kerrostalojen äänettömissä rappukäytävissä ovelta ovelle.  Kotimatkalla Anneli kulki Töölön torin ohi. Virkeimmät kauppiaat olivat jo pystyttäneet kojunsa ja tavaksi oli tullut, että Anneli osti aina samalta mummolta kolme karjalanpiirakkaa. Yhden miehelle, yhden pojalle ja yhden itselleen. Kotiin Anneli tuli hipihiljaa.  Nousi rappuset toiseen kerroksen ja avasi kotioven hiljaa, etteivät mies ja poika heräisi. Aamun hiljainen rauha oli tärkeää, kun sai nauttia oman piirakkansa kahvin kanssa yksin, puhumatta, kuuntelematta, omia ajatuksiaan selvittäen.

 

Annelin tärkeimmät päätöksetkin syntyivät  aamulla. 

 

”Aivoni ovat parhaimmillaan aamulla. Ympärillä oleva häly ja muiden ihmisten vaikutusyritykset eivät vielä sotke omia mietteitä”,  oli Annelin käsitys.

 

Kun avioliitto oli pahasti rempallaan ja miehen retket kaupungin yössä lisääntyneet, Anneli nousi usein aamuneljältä suunnittelemaan omaa tulevaisuuttaan. Hän oli tehnyt vakaan päätöksen lähteä, mutta miehen lisääntyvä väkivaltaisuus pelotti ja lähtemiselle piti laatia hyvä strategia. Annelin piti päästä lähtemään hiljalleen hivuttautumalla, miltei huomaamatta. Uutta alkua ja työmahdollisuuksia hän etsi omilta kotikonnuiltaan - 400 kilometrin päästä, lapsuudenkodin läheltä.  Uudet työkalut, netti ja sähköposti, olivat oiva väylä salaisille työnhakuretkille. Varhaiset aamutuokiot uutta suunnitellen antoivat hänelle voimia ja hän huomasi, että hyvät ideat ja sanavalinnat onnistuivat parhaiten juuri aamun tunteina, kun alitajunta oli yön mittaan työstänyt haaveita.

 

Annelin uudet aamut vanhempien yläkerrassa olivat valoisat.   Makuuhuoneen ikkuna antoi itään ja hän näki nousevan auringon toivon merkkinä. Hän koki saaneensa uuden mahdollisuuden. Välit vanhempien kanssa olivat menneet poikki vuosia sitten, täysin turhassa riitatilanteessa ja Anneli tunsi  edelleen syyllisyyttä silloin tekemänsä valinnan vuoksi, vaikka asia oli sovittu ja isä ja äiti olivat antaneet hänelle anteeksi. Nyt on kaikki toisin, paremmin.  Uudet aamut, uusi vapaan ihmisen elämä.

 

Eräänä maaliskuun aamuna, uuden vuosituhannen alussa,  Anneli herää taas varhain.  Häntä jännittää, koska on illalla työpäivän jälkeen lähdössä vastikään tapaamansa miehen kanssa Tallinnaan.  Hän tarkistaa moneen kertaan, että pieneen matkalaukkuun on pakattu alusvaatteiden ja pesuvälineiden lisäksi tanssikengät ja uusi kellohelmainen mekko. Lauantai-iltana mennään ensin Estonia -teatteriin ja sen jälkeen illalliselle hotellin ravintolaan. 

 

Työkassi, matkalaukku, avaimet, passi. Kaikki kunnossa.

 

Anneli hiipii hiljaa raput alakertaan, jättää laukut verannalle ja avaa alakerran ulko-oven.

Hän haluaa käydä muistuttamassa vanhempiaan edessä olevasta reissusta.

 

Alakerrassa on hiljaista. Anneli pysähtyy hetkeksi makuuhuoneen ovelle. Kuuluu äidin hiljainen hengitys ja isän lyhyet kuorsauksen poikaset.  Anneli menee sänkyjen väliin ja kumartuu äidin puoleen.  Äiti näyttää pieneltä ja hauraalta.  

 

Anneli koskettaa kevyesti äidin olkapäätä. Äiti on herkkäuninen ja avaa heti silmänsä.

 

”Ei mitään hätää”, Anneli kuiskaa ja kumartuu lähemmäs äitiä.

 

Tässä perheessä ei ole totuttu halailemiseen tai tunteiden osoittamiseen muutenkaan sen kummemmin.

 

Nyt Anneli haluaa halata äitiä. Hän kietoo käsivartensa äidin kevyen, linnunluisen ylävartalon ympärille ja puristaa tätä varovasti.

 

”Äiti, muistathan, että menen töitten jälkeen Tallinnaan ja tulen kotiin sitten sunnuntaina?”

 

”Muistan, muistan. Hyvää matkaa, tyttöseni”, kuiskaa äiti.

 

Anneli laskee äidin tyynyjen varaan ja silittää hänen harmaantuneita hiuksiaan.

 

”Hej då”.   ”Hei hei”.

 

Anneli pysähtyy vielä makuuhuoneen kynnykselle.  Isä nukkuu, äidin vihreänruskeat silmät katsovat tyttäreen suoraan,  avoimina ja kirkkaina.

 

Käden heilautus.

 

Sunnuntaiaamuna Annelin jo ollessa matkalla Tallinnan laivarantaan hänen veljensä soittaa.

 

Äiti on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. 

 

Aamulla.

 


 

 

 

keskiviikkona

TURVALLISEN LAPSUUDEN MUISTOISSA

Kasvoin pientilalla Mäntsälän kunnan Ohkolan kylän Jyvälänkulmalla. Kylän lakeus oli lohkottu pientiloiksi, joiden koko vaihteli viiden ja kahdeksan hehtaarin välillä.

Emännät olivat kotoisin eri puolilta Suomea:  Helsingistä, Pornaisista, Rääkkylästä, Ilomantsista, Lammilta, Forsssasta, Karjalan kunnailta.

He olivat sitkeitä sissejä, jotka olivat eläneet läpi sotavuosien ja halusivat rakentaa omille lapsilleen aikaisempaa parempaa maailmaa. Koulutusta pidettiin tärkeänä, myös tyttöjen!

Kunnioitan suuresti näitä ahkeria, unelmoivia, vahvoja ja lempeitä naisia. Ihan jokaista!

Copyright Astaterhikki Salonen

Taustakuvassa astelee oma äitini, leppoisissa tunnelmissa eläkepäivinään.






sunnuntaina

Olen järvenpääläinen - ja ylpeä siitä

Bjarne Westermarck ry järjesti kirjoituskilpailun 
kotikaupunkimme 70-vuotisjuhlavuonna teemalla 
"Mitä on olla järvenpääläinen".  
Juttuni ylsi hopeasijalle!





OLEN JÄRVENPÄÄLÄINEN - JA YLPEÄ SIITÄ!


Olen saanut järvenpääläisyyden syntymälahjana äidiltäni, joka syntyi Kinnarin koulun lähellä talvella 1926, Tuusulan kunnan Järvenpään kylässä. Äidin syntymäpaikaksi merkittiin Tuusula. Itse hän sanoi aina olevansa järvenpääläinen!

 

Järvenpääläisyys on ominaisuus, jolla ei läheskään aina ole tekemistä fyysisen kotipaikan kanssa.  Äidin perhe muutti sodan – talvisodan – tuoksinassa Helsinkiin, mutta niin äiti kuin koko muu perhe pysyi mieleltään ja sydämessään järvenpääläisinä.  Myöhemmin tämä järvenpääläis-helsinkiläistyttö meni naimisiin mäntsäläläisen pienviljelijän kanssa. Side syntymäkotipaikkaan tiivistyi uudelleen.

 

Olimme mäntsäläläisiä, mutta asioinnissa suuntauduimme aina Järvenpäähän, asuimmehan Tuusulan Kellokoskella.

 

Oman järvenpääläisyyteni ensimmäiset kuvat liittyvät varhaislapsuuden muistoihin vieraillessamme äidin syntymäkodissa, josta oli tullut isoäidin ja enon kesäpaikka. Mielikuvissani ne päivät ovat aina aurinkoisia ja omenapuut valtavan suuria.

Naapureita ja sukulaisia nähtiin usein ja isoäidin puutarhakutsut olivat suosittuja tapaamisia. Järvenpää mielessäni on ainakin yhtä aurinkoinen kuin Vaasa tai Hanko.

 

Henkilökohtainen, läheinen suhteeni Järvenpään kanssa alkoi syksyllä 1957, kun tulin opintielle Järvenpään Yhteiskouluun.  Koulu tuntui tutulta ja kutsuvalta. Äiti oli käynyt pari vuotta oppikoulua Nahkalinnassa ja hänen setänsä oli silloin koulun talonmies. Talo ja sen ympäristö olivat tulleet tutuiksi myös suvun kautta.

 

Kiintymys Järvenpäähän kasvoi kahdeksan kouluvuoden aikana.  Se sai alkunsa jo ensimmäisen kouluvuoden syksyllä. Tunsin suurta ylpeyttä seistessäni kunniakujassa Tuusulantien varressa, siinä Kallio-Kuninkalan kohdalla, kun säveltäjämestari Sibeliuksen arkku tuotiin Ainolaan lokakuussa 1957.  Oli päivän teeman mukainen kylmä sadepäivä ja varpaat kumisaappaissa palelivat, mutta kunnia osallistua juhlalliseen tapahtumaan lämmitti mieltä.


Kävin keskikoulun ja lukion (1957-65) Järvenpään kauppalassa.  Maalaiskylän tytöstä keskustan rakennukset olivat hienoja ja niitä oli paljon. Talot olivat enimmäkseen puurakenteisia ja kadut sorateitä. Harjun kirjakauppa  kaikkine aarteineen oli Pohjoismaiden Yhdyspankin kanssa samassa rakennuksessa, kauppalan lähes ainoassa kivitalossa.

 

Vuosikymmenten maailmalla kiertämisen jälkeen palasin juurilleni  ja samalla tänne Järvenpäähän vuonna 2006. Muutin hyvin erilaiseen Jägeen – nimenomaan Jägeen. Keskusta on täynnä kerrostaloja ja kaupungiksi vuonna 1967 muuttunut kauppala on tiivistänyt ilmettään ja kasvanut aikaisempaa laajemmalle. Järvenpäästä on tullut Kaupunki – isolla alkukirjaimella.

 

Kulttuurin kyllästämä kaupunkimme tunnetaan niin musiikin, kuvataiteen, teatterin, kirjallisuuden kuin koulutuksen mestareiden kaupunkina.    

 

Parasta on kuitenkin se, että täällä asuu edelleen, tai ehkä paremminkin taas, paljon entisiä koulukavereita, joiden tapaaminen on aina yhtä ihanaa ja sykähdyttävää.  Myös lapsuusajan naapureiden ihmiset tuntevat jo kaukaa ja tervehtivät iloisesti ja tuttuina. 

 

Tunnelma Järvenpäässä on avoin. Täällä on helppo lähestyä myös tuntemattomia, luoda uusia tuttavuussuhteita.  Polkupyöräretket ympäri kaunista kaupunkiamme ja  Tuusulanjärven kiertäminen,  mahdollistavat kunnon ylläpitämisen. Kaupunginisät ja -äidit ansaitsevat erikoiskiitokset tiheästä ja hyväkuntoisesta kevyen liikenteen verkostosta, jota pitkin pääsee nauttimaan hyvin ihan kaikkien kaupunkimme alueiden maastoista ja nähtävyyksistä.

 

Järvenpääläisyys merkitsee minulle pienen paikkakunnan ja hyvän kaupunki-infran etujen yhdistymistä.  Järvenpääläisyys on ihmisyyttä. Toinen toistensa näkemistä, kuulemista ja  toisistamme välittämistä. Nostan hyväksi esimerkiksi entisen naapurini,  järvenpääläisen yksityishenkilön alulle paneman ja kehittämän yhdistyksen ”Siskot ja Simot”.  Joukko tekee loistavaa työtä apua tarvitsevien hyväksi.  Toiminnan mahdollistavat vapaaehtoiset ovat sydämellisen Järvenpään ydin.

 

Historia ja nykypäivä Järvenpäässä ovat Elämää parhaimmillaan. Olen ylpeä saadessani esittäytyä: ”Hei kaikki, olen järvenpääläinen…”