Sanoja ja tilkkuja

Alaluokilla askartelemme kaikenlaista.  Aloitamme paperisesta alusesta - nykysin varmaan sanomme "tabletista" . Siihen käytetään värillistä paperia, josta ensin leikkaaamme kaksi suorakulmiota.  Toinen leikellään yhden sentin levyisiksi liuskoiksi, Toisen taitamme kahtia ja leikkaaamme taittokohdasta keskeltä vastapäiseen reunaan - mutta ei ihan reunaan asti, jotta luiskat eivät irtoa reunoista.  Sitten pujottelemme irrallisia liuskoja reunoista kiinni olevien alle ja päälle niin, että syntyy ristikkoa.  

Muistin virkistämiseksi:

Teemme käsitöitä myös kankaasta.  Aloitamme  tekemällä mustekynän terän puhdistajan. Jokainen tekee itselleen omansa. Sitä tarvitaan, kun yläluokalla aloitamme kirjoittaa kaunokirjoitusta mustekynällä. Leikkaamme kankaasta pyöreitä lappuja, yhteensä 5-6 jokaiselle.  Lappujen reunat yliluotellaan niin, etteivät kankaat rispaannu ja kangasnipun päälle tulee nappi, joka ommellaan kiinni kaikkien kerrosten läpi ja niin palat pysyvät yhdessä.  Tarvittiin kankaita, lankaa, neuloja ja nappeja.

"Asta, oletko kiltti ja menet minun asuntooni. Keittiössä on vihreä kaappi, jossa on viisi pientä laatikkoa.  Ota vasemmanpuoleisesta laatikosta musta rihmarulla ja tuo se tänne luokkaan."

Menen opettajan keittiöön. Ahaa, tuolla se kaappi on. Mutta mikä kumma on RIHMARULLA. Sellaista sanaa en ole koskaan kuullut.  Opettaja käyttää joskus ihan kummallisia sanoja.  Hän on alun perin virolainen. Varmaan siksi ne sanat ovat niin outoja.

Vedän varovasti laatikon auki.  

"Hei, täällähän on vain lankarullia."  Helpotuksen huokaus.

Onnellisena vien opettajalle löytöni ja opettaja on tyytyväinen.  

🎆🎆🎆🎆

Olen nuori miniä-kokelas Pohjois-Karjalassa. Uusmaalainen. Ensivisiitillä anoppilassa.  Yritän tehdä vaikutuksen ja tarjoudun tiskaamaan astiat ruokailun jälkeen. Ei, astianpesukonetta ei ole. vaan tiskit pestään käsin. Ensin kuumennetaan hellalla vesi ja sitten tiskataan.

Kaikki menee hyvin, kunnes ..

"Pese tuo peilar kansak'", sanoo anoppi,  Ilomantsista kotoisin.

Mikä ihme on "peilar" ... ? Pyöriskelen,  katselen ympärilleni ja etsiskelen katseellani jotain peilin tapaista.  

"Tässä tämä peilar", sanoo anoppi ja ojentaa tiskaajalle maitokannun.

Samalla reissulla opin, että kun kälykandidaatti ottaa "matrassin vististä", hän nostaa sisään patjan ulkoeteisestä ja kun mennään "välleen" jonnekin, niin silloin mennään ihan reippaasti ja pian.  

Ja että kun vieraiden tulon kunniaksi on leivottu piirakat, ne on leivottu "piätäkauten" heitä varten.  Kunnioituksella nautittaviksi!

Kertomataulua ja sukan kutomista

Kun ollaan kolmannella luokalla, osataan jo lukea suoraan, siis ei tavaamalla.  Laskeakin osataan yhteen- ja vähennyslaskua. Kertotaulun opettelu on yksi tärkeimmistä oppitehtävistä.  

Täyttä varmuutta en saa siitä, mihin kertotaulun osaamista tarvitaan, mutta senkin elämä varmasti opettaa.

Kertotaulut pitää osata sujuvasti. 

Yksi kertaa kaksi on kaksi,

kaksi kertaa kaksi on neljä,

kolme kertaa kaksi on kuusi 

ja niin edelleen.

Mutta ei siinä vielä kaikki.  Ei riitä, että osaa sujuvasti luritella eri kertotaulut alkaen "yksi kertaa ..." ja päättyen on "kymmenen kertaa...".  Kertotaulut oppi helposti ulkolukuna. Mutta ei. Se ei riitä.  

Kaksi lukua pitää osata kertoa keskenään satunnaisessa järjestyksessä.  Sitä pitää harjoitella paljon.

Opettajamme Kerttu Salmi ymmärtää leikin merkityksen oppimisen tukena.  Lienee kuullut opettajien legendaarisen lauseen: "Minkä ilotta oppii, sen surutta unohtaa".

Leikin ja kilpailun avulla harjoittelimme tiiviisti kertomisen ihanuuksia.

Yläluokkamme takaosassa on samanlainen välinekaappi kuin alaluokassa.  Opettaja on askarrellut vanhoista tapeteistaan opetusvälineitä.  Tapetit on leikattu 30 cm * 30 cm suuruisiksi neliöiksi ja kuviotapetin kääntöpuolelle on piirretty selkein vedoin numerot 1-10.

Jokainen numero esiintyy useassa neliössä.  Numeroidut neliöt on kääritty rullille ja rullat sijoitettu kahteen isoon perunakappaan.  Isossa kapassa (noin 5 litraa) on tarpeeksi tilaa rullille.

"Nyt pidetään kertotaulukisat", sanoo Kerttu Salmi, opettajamme.

"Näissä kapoissa on numerolappuja yhdestä kymmeneen ja kun nostan kummastakin yhden lapun, teidän tehtävänne on kertoa luvut keskenään ja viitata merkiksi, että haluatte vastata.   Pisteen saa aina, kun osaa ensimmäisenä antaa oikean vastauksen." 

"Se, joka ensin saa kerätttyä viisi pistettä", saa palkinnoksi 5 piparkakkua, toiseksi tullut 3 piparkakkua ja kolmas saa yhden piparin. 

"Ja muistakaa: ensin pitää viitata ja vasta sitten sanoa vastaus. Ei huudella arvauksia!"

"Onko ymmärretty?"

Nyökyttely ja varovaiset  "on"-vastaukset kertovat, että kisa voi alkaa.

Peliin osallistuvat kaikki oppilaat kolmasluokkalaisista kutosiin ja aluksi kuudesluokkalaiset ovat nopeimpia.

Ensimmäisen kisan voittaja on Pertti, toinen Paula ja kolmas Erkki.  

"Otetaan vielä pari uutta kilpailua", sanoo opettaja.  "Toivotaan, että mahdollisimman moni ehtii saamaan pisteitä."

"Nyt pyydän, että Pertti ja Paula tulevat avukseni.  Tulkaa tänne luokan eteen.  Ottakaa kapoista kääröt yhtä aikaa ja avatkaa ja näyttäkää nostamalla korkealle suorille käsille". 

Muut kertovat luvut ja viittaavat samaan tyyliin kuin ensimmäisessä erässä.

Pelaaminen on niin mukavaa, että opettajan luvalla kapat numerorullineen otetaan mukaan välitunnille ja niillä pelataan eteisessä.  

Ilolla opimme! 

😆😀💚        😆😀💚      😆😀💚

Kerttu Salmi on lämmin, muista välittävä ihminen.  Hänen johdollaan käymme tervehtimässä kylällämme asuvia vanhuksia. Yleensä laulamme jonkin virren tai muun rauhallisen laulun tai luemme runon.   Matkat koululta kyläläisten koteihin taittuvat "apostolin kyydillä".  Hyötyliikuntaa!  

Opettajaksi Arolan kouluun hän on tullut kauan sitten.  Historiatietojen mukaan syksyllä 1929.  Neiti Kerttu Salmi asuu koulun yläkerrassa olevassa opettajan asunnossa.  Kun käymme koulua myös lauantaisin, joskus opettaja antaa meidän ravistella asuntonsa matot ja muutenkin tehdä kevyttä siivousta. Pojat saavat kantaa ulkosaunaan puut ja sytyttää tulet sekä kiukaan että vesipadan alle.

Kun opettajalla on kaksi kasvattilasta, on tavallinen näky, että hän kutoo sukkaa tai kintaita oppituntien aikana.  Se vain kuuluu asiaan.  Hiukset on sitaistu nutturalle, kuten tapana on.   Silloin tällöin opettaja ottaa vapaana olevan sukkapuikon ja rapsuttaa sillä kutisevaa päänahkaa. Sekin vain kuuluu asiaan.  Kotoista meininkiä!

Opettajan pöytä on luokan edessä korokkeella ja opettajan pöydällä on veivattava kynänteroitin, jolla oppilaat saavat käydä huoltamassa lyijykynänsä.  Pöydällä on myös puukko, jolla jotkut pojat haluavat teroittaa omat kynänsä.

Sattuipa sitten kerran, että opettajan aikoessa rapsuttaa päätään sukkapuikolla, käteen osuikin se puukko.....  Ja kyllä me lapset naurettiin!  Ja Kerttu! 

Jätimme Kerttu Salmen kanssa koulumaailman samana vuonna, 1965, kun minä kirjoitin ylioppilaaksi ja hän jäi eläkkeelle.

Elämänmittainen ystävyys

Minulla on ollut elämässäni harvoja hyviä ystäviä.  Tuulikki heistä listan kärjessä.

Tapaan Tuulikin vuonna 1954, kun hän tulee samaan kansakouluun, Arolaan. 

Tuulikki on minua vuoden nuorempi. Kotimme, pientilat, sijaitsevat  kahden kilometrin päässä toisistaan. Minun kotini on Jyvälänkulmalla,  2,5 * 2,5 km kokoisella aukealla, sen keskikohdassa, paikassa, joka kartan mukaan on lakeutemme korkein kohta -  35 metriä merenpinnan yläpuolella..  Tuulikin koti on aika lähellä koulua eikä meiltä voi nähdä hänen kotitaloaan. 

Ystävystymme alakoulussa, olemmehan samassa luokkahuoneessa.  Tuulikin isoveli on minun ikäiseni, samalla luokalla. Kansakouluajan leikimme usein yhdessä välitunneilla, mutta yhteiset hetket rajoittuvat kouluaikaan, kyläilemään emme juurikaan  toistemme koteihin pääse.  Ystävyys syntyy ja jää itämään.

Vuoden ajan 1957-58 lukuvuoden käymme eri kouluja. Minä olen jo oppikoululainen ja käyn Järvenpään Yhteiskoulua.  Vuotta myöhemmin Tuulikki tulee samaan opinahjoon ja kun hänen koulutiensä kulkee kotini ohi, kävelemme tai pyöräilemme yhdessä linja-autolle, joka vie meidät Järvenpäähän.  Aina kun lukujärjestykset sen sallivat. 

"Ajatus kulkee edelleen parhaiten kävelyn tahdissa", sanoo Tuulikki 50 vuotta myöhemmin. Ja tottahan se on.

Oppikoululaisina käymme jo toisillamme kylässä.  Minä taidan olla se ahkerampi kyläluuta ja poljen tuon tuostakin Lehtilinnaan.  Aikuisena vasta tajuan, miten kaunis talon nimi on ja miten hyvin se kuvastaa paikkaa.  

Aikuisuuden kynnyksellä keskustelemme tärkeistä asioista ja vaikka koulu ja elämä  vievät meitä eri suuntiin, myös yhteisiä asioita riittää.  

Eniten minua ilahduttavat polkupyöräretket, joita teemme kesäisinä päivinä.  Sovimme aina etukäteen tarkasti, missä tapaamme.  Joskus minä ajelen ensin Lehtilinnaan ja jatkamme sieltä Ohkolaan tai toisinaan Tuulikki ajelee minun kotiini Pyyppölään ja jatkamme siitä Kellokoskelle - usein määränpäänä hautausmaa (nice destination, eh?) , jonne on sopiva matka ja jossa voin lunastaa lupaukseni -  kastella isovanhempieni ja Paavo-sedän haudalla olevat kukat.

Tärkeita juttuja pyöräretkiin liittyen on kaksi:

• valitsemme sellaiset reitit, että voimme ajella rinnakkain ja samalla jutella
• kellohelmahameen helma satulan yli niin, että matka taittuu helmat hulmuten

Tältä näytti nuoruutemme muoti .... 1950- ja 60-lukua

                                                   

       

"Kuvan henkilöt eivät liity juttuun"

Tutun laulun sanoin "maailma sitten vieroitti, pois meidät toisistaan ..."

Opiskelemme, valmistumme, löydämme omat paikkamme elämässä.

Ikäännymme.

Sisareni järjestää yllätyksen 50-vuotispävilleni.  Tuulikki on mukana juhlassa.  Viime tapaamisesta on kulunut lähes 30 vuotta. 

"NYT   pidämme yhteyttä tiivisti", lupaamme kuin yhdestä suusta.

Ja sittenkin. Elämämme ovat etäällä toisistaan. Yhteydenpito jää löyhäksi ... kunnes, kunnes jäämme kumpikin eläkkeelle ja asetumme asumaan samaan kaupunkiin.  Omaan rakkaaseen kunnon Järvenpäähän.

On ihanaa, kun elämässä on ihminen, joka tuntee historiani, lapsuuteni vaiheet, elämäni myötä- ja vastoinkäymiset. Ihminen, joka puhuu samaa kieltä vivahteineen ja sanontoineen. Jolle ei tarvitse perustella asioita.  Joka on ja hyväksyy!

Elämänmitttainen ystävyys tuottaa iloa!

Arolan koulun kolmannella

Kun ollaan kolmannella luokalla, ollaan jo yläluokkalaisia.  Kirjaimellisesti.  Luokkahuone on koulun toisessa kerroksessa. Puisia rappusia pitkin sinne kiivetään. 

Yläkerrassa on aula eli tasanne, johon portaat johtavat. Eteisessä on naulakot, joihin jätämme takit ja kengät/saappaat.   Eteisen ja luokkahuoneen välissä on ovi.  Aulasta näkyy myös toinen ovi. Siitä pääsee yläluokkien opettajan, Kerttu Salmen, kotiin.  Elbe Moituksen asunto on alakerrassa. Molempiin asuntoihin pääsee myös ulkokautta, Moituksen kotiin koulun päästä ja Kerttu Salmen kotiin koulun takaa (pihalta katsoen).

Yläluokassa ovat luokat kolmannesta kuudenteen, siis neljä luokka-astetta.  Kolmannella ja neljännellä luokalla on paljon oppilaita. Melkein saman verran kuin eka- ja tokaluokkalaisia. Minun luokkani on iso, koska me kuulumme ns. suuriin ikäluokkiin. Olemme syntyneet sodan jälkeen. 

Kansakoulua kaikki käyvät ensin neljä luokkaa. Neljännen luokan todistuksen saaneilla on mahdollisuus hakea oppikouluun. Sinne on sisäänpääsykokeet.  Jotkut yläluokkalaisista ovat hakeneet, päässeet ja aloittaneet. He käyvät koulua Järvenpään tai Mäntsälän yhteiskoulussa.  Siksi viides- ja kuudesluokkalaisia on Arolassa vähemmän kuin nuorempia. Kansakoulu kestää seitsemän vuotta ja meidän koulustamme seitsemännelle pitää matkustaa Mäntsälän kirkonkylälle kouluun.

Arolan yläluokkien opettaja on Kerttu Salmi.  Kutsumme häntä keskenämme Kertuksi ja opettaja antaa itsekin siihen luvan tapaista järjestäen oppilailleen joka talvi, 17.3., Kertun päivät. Juhlissa hän tarjoaa meille mehua ja "palaneita piparkakkuja".  Nimen ne ovat saaneet värinsä mukaan - ehkä ne ovat joskus myös päässeet kärähtämään, kun paistopuuhat pitää hoitaa opetuksen sivussa.  Hyviä ne ovat silti ja kaikki odottavat Kertun-päivän juhlaa.

Juhla tarkoittaa sitä, että oppitunnit päättyvät lounaan jälkeen ja sitten pidämme hauskaa erilaisia seura-, piiri- ja arvoitusleikkejä leikkien - ja nauttien Kertun antimista.

Ja laulu raikaa:

Mä Kerttusen näin

mä Kerttusen näin

Kerttusen kylätiellä mä näin

Mä Kerttusen näin

mä Kerttusen näin

Näin hänet kylätiellä!

Pari kertaa kuukaudessa kuuluu lukujärjestykseen "luokan yhteinen tunti".  Silloinkin leikimme erilaisia leikkejä."Laiva on lastattu" harjoittaa sanojen ja käsitteiden löytämiseen alkukirjaimen avulla. "vettä kengässä" aiheuttaa pieniä sydämentykytyksiä, kun pitää löytää "oma pari"  (katso tästä, miten sitä leikitään) ja tuolileikki, jossa tuoleja on yksi leikkijöitä vähemmän, palkitsee nopeat.  Luokan yhteisen tunnin aikana myös laulamme ja luemme runoja.  Harjoittelemme ohjelmanumeroita joulu- ja äitienpäiväjuhliin.

Sydämentykytyksistä puheen ollen, kun samassa luokkatilassa on tyttöjä ja poikia 10 ja 15 vuoden väliltä, alkavat jotkut jo katsella ympärilleen ja toisiaan "sillä silmällä".  Oma ensi-ihastukseni löytyy viitosluokan poikien joukosta.  Voi, että jännittää, kun välitunnilla pelataan neljää maalia ja muita pelejä.  Valitseekohan M minut omaan joukkueeseensa?  Posket hehkuen odotan.  

💔💗💓  💔💗💓

Aikuisena olen miettinyt opettajiemme menetelmiä ja tekniikoita, joilla he varmistivat eri luokka-asteilla olevien oppilaidensa oppimisen.  Välineet olivat usein omatekoisia, kierrätykseen perustuvia - ja aina innostavia!

Respect, Elbe Moitus ja Kerttu Salmi!

Korkeakoulu seisoo edelleen mäellä

Serkuista

Isälläni oli tapana kysellä kompakysymyksiä meiltä lapsilta. Lapsuudenperheensä kokoa hän kehotti laskemaan näin sanoen:

”Meitä on seitsemän veljestä, ja jokaisella kolme siskoa. Montako yhteensä.” 

Veljeksistä nuorin, Olavi, oli jo setä syntyessään, kun vanhin veli oli ehtinyt saada pojan muutamaa kuukautta aikaisemmin.  Olavi-setä oli kekseliäs veijari ja yrittäjä, joka haaveili rahakkaista bisneksistä. 

Isä-Eku ja Olavi-setä olivat läheiset ja pitivät hauskaa yhdessä. Kun nämä veljekset istuivat saman pöydän ääressä, niin nauru raikui ja ilon kyynelet valuvat kummankin silmistä.  Keksinsyöntikilpalu oli heistä ihan parasta.

Perheetkin kasvoivat aika lailla samaa rataa.  Jarmolla ja Ullalla on ikäeroa muutama kuukausi, minulla ja Sakarille noin vuosi ja Timolla ja Kristiinalla 15 minuuttia. 

On siinä ollut Naistenklinikan sisäänkirjoittajalla ihmetteleminen, kun vartin välein synnyttämään saapuu kaksi kertaa ”rouva Salonen, Kellokoski, Pyyppölä”.

Elämä hymyilee.  Kunnes…

Olavin vaimo Aino sairastuu vakavasti. Viisivuotiaana en kaikkea ymmärrä, mutta aikuisten ilmeistä ja itkusta tajuan, että jotain tosi ikävää on tapahtunut.  Aino joutuu sairaalaan, isoon leikkaukseen.  Sitten yhtenä päivänä Olavi-setä tulee Sakarin kanssa meille ja kun hän lähtee, Saku ei lähdekään mukaan.  Jotta Olavi-setä pystyy hoitamaan työnsä, hän saa apua sisaruksiltaan . Hänen kolme lasta ”jaetaan” hoitoon niin, että kukin menee omien kummiensa luo.  Meidän isä ja äiti ovat Sakun kummeja ja niinpä hän siis meille.

Saku on minua vuotta nuorempi.  Välkky. Osaa jo lukea.  Saku sopeutuu hyvin perheeseemme ja on ihan yksi meistä.  Talvella sairastetaan yhdessä vesirokkoa ja silloinpa Saku opettaa minut lukemaan.  Hän näyttää minulle sanoja ja kertoo, mitä siinä lukee. Tutkimme yhdessä Pikku-Jättiläistä, katselemme kuvia eri maiden lipuista ja tunnuksista. Ja yhtäkkiä se tapahtuu. Kuin taikaiskusta. Tajuan, että sinivalkoisen lipun alla lukee SUOMI.    

”Hei, mä osaan lukea!”  Kiitos Saku-serkku!

Kesällä Sakari on edelleen meillä. Kotimme on täysin kuivalla maalla ja ainut kostea paikka on ojangossa oleva metrin levyinen ja 30 sentin syvyinen oja.  Paitsi yksi leveämpi kohta, arviolta 2 metriä leveä ja 50 senttiä syvä sateisena kesänä.

Siinä leveämmässä kohtaa yritämme ”uida”.  Eräänä lämpimänä heinäkuun päivänä olemme jälleen ojangossa uimassa ja viivymmekin pitkään, kunnes äidinäiti, mamma, tulee hakemaan meitä kotiin ja syömään.

Innoissaan Saku kertoo ruokapöydässä: ”Just ku meinasin oppia uimaan, niin mamma tuli hakemaan pois”. Joskus se on niin pienestä kiinni.

Aino-täti paranee ja lapset pääsevät taas omaan kotiinsa. 

Tuttu ja kaivattu näky kuitenkin vielä vuosien ajan on kaksi poikaa kävelemässä reippaasti Kellokoskelta, linja-autolta kohti Pyyppölää, kotiamme. 

”Sieltä ne tulee – Saku ja Jarkki.  Kiva!”

Sakari ja Kristiina eli Saku ja Tinna
Pyyppölän ruusupensaiden edessä

LUOTTAVAISTA VAELTELUA

VAELLUS NUMERO 1

On kaunis kesäkuinen päivä 40-luvun lopulla. 1940-luvun. 

Kotini on isovanhempieni – isän isän ja äidin – rakentama. Sen tuvassa on kaksi ikkunaa. Toisen edessä ruokapöytä niin, että kun sen äärellä istuu, voi nähdä pihalle.  

On varmaan sunnuntai, koska isä ja äiti ovat sisällä tuvassa.  Arkipäivisin he ovat aina jossain peltotöissä, mutta sunnuntaina hekin voi levätä. Minä olen isonsiskon, Ullan,  kanssa pihalla.  

Aurinko paistaa, kukat kukkivat ja joku lintukin visertää.  Olen kolmivuotias ja kuljen laulellen perhosten perässä.  Niitä on monen värisiä. On keltaisia, sinisiä ja kirjavia.  Ne lentelevät edestakaisin ja vaikka yritän nopeasti napata niitä kiinni,ne ovat nopeampia kuin käteni. 

Vähitellen kuljen perhosten ja kukkien perässä ulos tupapihalta.  Taaperran karjapihalle ja siitä onkin selvä polku ladolle. ”Ladontie” on polku, jota pitkin lehmät kuljetetaan laitumelle ojangossa oleville pelloille.  Siitä pääsee myös kauempana olevalle riihelle.

Olemme joskus mamman, äidinäidin, kanssa tehneet eväsretkiä riihelle.  Riihellä on jännittävää ja hauskaa.

Kuljen eteenpäin polulla. Sen varrella kasvaa heinikkoa, joka on melkein yhtä korkea kuin minäkin.  Kun tulen punaisen ladon kohdalle, alkaa väsyttää ihan kamalasti. Katson ympärille. Missä olen?

Tällä välin toisaalla:

”Ulla, missä Asta on?”, kysyy äiti tuvan rappusilla

”En tiedä”.

”Näitkö, mihin hän meni?”

”En”.

Äiti juoksee karjapihalle. Minua ei näy missään.  Äiti kiiruhtaa takaisin tupaan. 

”Asta on hävinnyt. Pian hakemaan, kaikki!”

Äiti kokoaa etsintäpartion: isä, Keijo-eno, mamma,  Anna-täti, yläkerran täti.

Kaikki juoksevat edestakaisin. Karjapihalle. Tielle. Navettaan. Sikalaan. Talliin. Saunaan.

Keijo lähtee kävelemään pitkin ladontietä kohti ojankoa. Kulkiessaan ladon ohi hän huomaa heinikossa jotain punaista. 

”Hei, täällähän tämä nappastallari nukkuu. Ei hätää.”

Keijo-eno nostaa minut syliinsä. Herään ja katson ympärilleni ihmeissäni.  Miksi kaikki ovat hätääntyneitä  ja uskovat minun hävinneen.  Tässähän minä olen ollut koko ajan.

VAELLUS NUMERO 2

Korkeasaari. Sinne lähdetään eräänä kesäisenä sunnuntaina koko perheen voimin. Isä, äiti, Ulla, Timo ja minä.  Linja-autolla Kellokoskelta Helsinkiin. Ratikalla Korkeasaaren lauttarantaan.  Korkeasaareen lautalla.  Sellaisella, jossa on toisessa päässä kummallinen pyörä.  Kun se pyörii vinhaa vauhtia, se saa lautan liikkumaan.   Pelottaa aika paljon. Meidän kodin lähellä ei ole suuria vesiä ja veden päällä oleminen on jännittävää. 

Tulemme Korkeasaaren rantaan ja ensimmäiseksi menemme katsomaan karhuja, jotka asuvat ihan laiturin lähellä. 

Kuljemme eteenpäin ja näemme outoja eläimiä.  Sellaisia, joita ei meidän maalla ole nähty. On leijonia ja apinoita ja vaikka mitä.  Ketuista ja susista olen kuullut joissain saduissa, joita äiti on lukenut. Grimmin veljesten satuja.  Niistä olen ymmärtänyt, että joitain eläimiä pitää pelätä paljon.

Apinat ovat hauskoja, mutta ne yrittävät napata kädestäni keksin. Näen koko ajan uusia eläimiä ja mielenkiintoisia juttuja.  Korkeasaaressa on aika paljon muitakin perheitä. On hauska katsella muiden perheiden lapsia ja heidän touhujaan.  Kuljen eteenpäin taakseni katsomatta.

Vähitellen kuljen yhä kauemmas muista.  Timo on vielä pieni. Hän on pikkuveli, 3 vuotta minua nuorempi. Timppa ei osaa vielä kävellä kovin nopeasti, joten äiti kulkee hitaasti hänen kanssaan.  Ulla isona siskona pitää huolta siitä, että näkee äidin ja isän koko ajan. 

Minä, huoleton huismanni, kuljen luottavaisesti ja tietäen, että ei minua jätetä.

Isä seuraa kuin hai laivaa.

MUISTIKUVIA?

Joskus on vaikea erottaa, mitä oikeasti muistaa ja mitä luulee muistavansa.  Edellä kerrotut tapaukset minun elämästäni on kerrottu niin monta kertaa, että osaan kuvitella tilanteet ja luulen muistavani! 

Kiitos isälle ja äidille luottamuksen kasvattamisesta ja turvallisuudesta.  Niiden pohjalta olen myöhemminkin uskaltanut  ”paljain jaloin kiertää maailmaa”.

 

Tarinoissa esiintyviä henkilöitä:
Mamma ja Keijo-eno
Äiti ja äidin mormor
Timo, Asta, Ulla