HELLEKESÄ

Helteiden keskellä mieleen juohtunutta:

 

Meillä kotona (ja muilla pientiloilla) oli ”maitohuone”, jossa myös veivikaivo. Se oli pieni mökki, jossa kaivon vieressä oli vesiallas. Ketjun varassa oleva ämpäri pudotettiin kaivoon alassuin ja toivottiin, että se haukkaa vettä pintaan osuessaan.  Kun ämpäri oli täynnä, se veivattiin ylös ja vesi kaadettiin selän takana olevaan altaaseen, jossa vastalypsetty maito jäähdytettiin ennen meijeriin lähettämistä. 

Helteisimpään aikaan vesialtaaseen upotettiin jäälohkareita aittan takana olevasta turvekasasta (sittemmin sahanpuru-) jäähtymistä nopeuttamaan. Ne jäät taas tuotiin talvella suurina kuutioina ja päälle ajettiin hevosella ja reellä turvetta ”omalta” suoviipaleelta. 

Että sellainen jäähdytysjärjestelmä 1950-luvulla! Eko!!

Kerran tai pari sain olla isän mukana turvetta hakemassa. Reessä oli oikeastaan vain jalakset. Isä istui hajareisin reessä olevalla poikkitelalla ja minä turvallisesti hänen edessään. Kuormaa veti hevosemme Impi, joka oli syntynyt samana vuonna kuin minä.

Parireen jalakset 

Kuva: museovirasto

Kotimme läheisyyteen jäi turvekaudesta pysyvä muisto:  turpeen mukana olevista taimista kasvoi aittan taakse kaunis pieni koivikko, josta veljeni (nyt jo edesmennyt) perhe saa edelleen iloa ja suojaa. Ja linnut kiittävät koivuihin kiinnitetyistä pöntöistä!

 

Paljonpa tulvahti noita muistoja….

KESÄ 1962

 

Muistoissani tämä kesä on muiden lapsuuden ja nuoruuden kesien tapaan lämmin, aurinkoinen ja ahomansikan tuoksun täyttämä. Tilastojen mukaan se kesä oli poikkeuksellisen kolea, mutta viis siitä!

 

Tähän kesään mahtuu paljon. Saimme uuden serkun, joka kastettiin isämme kaimaksi, Heikiksi ja jonka kummeiksi valittiin siskoni ja minut. Kummiuden suurta vastuuta tuskin ymmärsimme, mutta ylpeitä tästä kunniatehtävästä olimme – ja olemme.

 

Tavalliseen tapaani podin heinänuhaa, joka äityi tällä kertaa niin pahaksi, että sain limaa keuhkoihin ja kivun vuoksi kävelin selkä kumarassa. Kunnes - Helsingin kaupungin konepajalla työssä ollut enoni sai minut salakuljetettua työpaikkansa lääkärille. Tämä tohtori määräsi niin kovat lääkkeet, että ne nostivat kuumeen, joka ajoi ulos liman ja tulehduksen. Sen koommin en ole kuumeillut.

 

Heinä-elokuun vaihteessa Helsingissä järjestettiin kansainväliset nuorisofestivaalit – rauhan asia tärkeänä pääteemana. Juuri keskikoulun (nyk. peruskoulu) päättäneenä minua pidettiin ”kielitaiturina” ja niinpä sain festivaaleilla ”tulkin” pestin.  Univormuksi värjättiin edellisen kesän rippipuku. Harmaansinisenä se oli hyvä työasu. 

 

Kesän päätapahtuma oli kuitenkin elämäni ensimmäinen laivamatka. Ruotsin reissu. Lähdimme isonsiskon kanssa kahdestaan, kyläilemään Tukholmassa vuodesta 1957 asuvien sukulaisten luokse.  Ensimmäinen etappi oli Järvenpää. Sieltä junalla Helsinkiin ja sieltä edelleen junalla Turkuun. Liput Turusta lähtevään Bore-laivaan oli ostettu ja matkaan oli hyvin valmistauduttu.  Varmuuden vuoksi kysyimme neuvoa Turun satamassa, vaikka laiturissa näkyi vain yksi alus ”Bore”. ”Meneekö tämä laiva Tukholmaan”, kysyimme ja saimme nauravilta kanssamatkustajilta myönteisen vastauksen.

 

Menomatkan loppumetreillä tapasin laivalla ihanan saksalaispojan, johon ihastuin ikihyviksi ja jonka kanssa kirjoittelimme ja pidimme yhteyttä useita vuosia.  Ensirakkauteni.

 

Tukholmassa saimme ihailla Suuren Maailman juttuja, kävimme Suomi-talolla tansseissa, ajoimme Metrolla ja pidimme hauskaa. Se ihmetytti, että tukholmalaiset ylittivät kadun, vaikka tolpassa paloi punainen valo. Ei vaan Suomessa!

 

Viikko Nackassa, Sickla Strandissa vierähti nopeasti, kesä loppui  ja pian mentiin taas kouluun, lukioon.

 

Kuvassa Helena-serkun kanssa Boren vieressä.