Isällä on
suuret siniset silmät. Kun isä nauraa, se tarttuu muihinkin. Naurusta ei tahdo tulla loppua eikä isä saa
naurultaan kerrotuksi hauskaa juttuaan. Lopulta se saa vedet valumaan hänen
silmistään.
Kahvin hän
ryystää tassilta eli kaataa kahvin aluslautaselle ja imee sen siitä suuhunsa
sokeripalan läpi.
Äiti on viherruskeasilmäinen, hento, tummatukkainen.
Äiti laulaa aina. Äidillä on heleä ääni ja kun hän laulaa heinäpellolla,
koko kylän lakeus kaikaa hänen kirkasta, helisevää ääntään.
Navetassa lehmät
saavat usein nauttia hänen esityksistään, kun äiti lantaa ulos luodessaan
heläyttää ilmoille vaikka ”Laps’ olen köyhän, kauniin Karjalan”. Ei, ei äiti
itse ole karjalainen. Hänen paras nuoruudenystävänsä Meeri kyllä on!
Äiti rohkaisee
meitä lapsiakin laulamaan. Ja ohjaa erilaisia laulunäytelmiä ja muuta ohjelmaa
pienviljelijäporukoiden ja muihin juhliin.
Kotitalossamme on
2,5 kerrosta: kellari, alakerta, yläkerta. Kellarissa säilytetään perunat ja
juurekset, mehut ja hillot. Siellä on vanha
separaattori, jota ei kuitenkaan enää käytetä kerman kuorintaan. Ei, siitä on tullut puhelin. Ison siskon
kanssa käymme ”soittelemassa hiirille”.
Kellarin pimeyteen meneminen on aina yhtä jännittävää, oikeastaan ihan
pelottavaa.
Alakerta on varsinainen
asuinkerros. Siellä on tupa, välikammari ja takakammari. Eteisestä mennään
tupaan, takakammariin ja kellariin. Eteisestä menevät raput yläkertaan.
Yläkerrassa on
kaksi asuinhuonetta, niiden takana ”pitkä vintti” ja rappujen yläpäässä kaksi
pikku vinttiä. Pitkä vintti oli
varastotilaa ja pikku vinteissä voi asustaa kesäaikaan, kun lämmitystä ei
tarvita.
Sotien
jälkeisen vuokrasäännöstelyn aikaan yläkerran huoneet ovat vuokralaisten
käytössä ja oma perhe asuu alakerrassa.
Noustaan maan
pinnasta kolme askelmaa ja avataan ulko-ovi.
Sen takana on ensin veranta, jossa on suuret, pieniruutuiset ikkunat
kolmella seinällä. Talvella veranta on kylmä ja ikkunat jäätyvät. Kesällä siinä
on mukavan vilpoista, kun se on talon pohjoispuolella.
Verannalta vie
ovi eteiseen. Verannan ovi on aika auki, mutta eteisen ovessa on lukko. Lukko
on kuitenkin kiinni vain poikkeustapauksissa.
Yhtenä kesäpäivänä
lähden meillä asuvan pojan kanssa naapuriin kylään. Poika on minua vuoden
vanhempi ja hän työntää minua nukenrattaissa. Ollaan 5- ja 6-vuotiaat. Naapurissa on mukavaa. Leikimme talon lasten
kanssa ja aika kuluu kuin siivillä. Todellakin. Yhtäkkiä on jo ilta. Poika työntää
minua taas rattaissa ja pääsemme kotipihaan.
Jätämme rattaat rappujen viereen ja kiipeämme ylös. Veranta. Tartun eteisen oveen. Kiinni.
Nykäisen. Ei avaudu.
”Eihän meillä o
ovi koskaan lukossa”, sanon itkua
pidätellen. Koputan. Koputan uudelleen. Nyt kovempaa. Kuulen
sisältä jonkun askelet.
”Kuka siellä
näin myöhään koputtelee? Ei meille oteta vieraita enää tähän aikaan”, kuulen
äidin äänen.
”Me”, soperran pala kurkussa.
”Teidänhän
pitäis’ olla jo nukkumassa. Miksi te nyt siellä koputtelette?”
”Me oltii naapurissa
leikkimässä. Meillä on kova nälkäkii”, anelen.
”Lupaatteko,
että ette enää ole poissa kotoa näin myöhään?”
”Luvataan. Ihan
varmasti muistetaan”, tulee meiltä karkulaisilta kuin yhdestä suusta.
Äiti avaa oven.
Ei, ei hän ole vihainen. Kyllä hän
tietää, missä olemme olleet.
”Muistakaa,
että kodin ovi avautuu kyllä aina, mutta on tärkeää, että ei lähdetä ilman
lupaa ja että tullaan kotiin ajoissa.”
”Muistan”, nyyhkäisen ja halaan äitiä polven kohdalta.
Eteisen lämpö
tuntuu hyvältä ja turvalliselta. Äiti avaa
oikealla olevan oven. Tuvan pöydällä odottaa kaksi lautasta ja lasia. Äiti on pitänyt makkarasoppaa lämpimänä
meille tuhlaajapennuille.
Tässä olen jo iso tyttö, koululainen
