MAMMA JA KEIJO
Mamma
Äiti kutsui äitiään mammaksi,
tämä kun kuului suomenruotsalaiseen porukkaan. Kirkkonummen suunnalta
tullut. Siitä seurasi, että me lapsetkin
kutsuimme isoäitiämme mammaksi.
Mamma oli VIP. Mamma oli rauhallinen, monia kokenut
ompelijatar. Hänen rauhallinen hahmonsa heijasti levollisuutta ympärillä
oleviin.
Kun äiti oli hyvin nuori
pientilan emännäksi ja äidiksi tullessaan, mamman hänelle antama tuki oli
korvaamatonta. Mamma oli jäänyt leskeksi
juuri sodan (toisen maailmansodan) loppuvaiheessa ja asui Helsingin vanhassa
kaupungissa Spaakin villassa. Siinä punaisessa talossa, jonka vieressä on
muistomerkki: ”tälle paikalle Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa perusti Helsingin
kaupungin vuonna 1550”. Sitä käytiin lapsina usein ihmettelemässä. Mamma siis asui niin alkuperäisessä
Helsingissä kuin vain voi. Hän oli
töissä vesijohtolaitoksella siivoojana. Samassa paikassa ahersi myös hänen
veljensä. Suku (Wikström) oli tärkeä ja
kaksi veljistä asui ihan mamman naapurustossa.
Mamma oli hyvin
suomenmielinen. Omien lastensa, äitini
ja enoni, kanssa hän puhui ruotsia, mutta ummikkosuomalaisen isäni ja hänen
perheensä kanssa suomea. ”Minä puhu
suome, vaikka se käveleekin niin huonosti”.
Mamma oli alun perin ompelijatar
ja ompelutaito osoittautui kultaakin kalliimmaksi, kun meitä lapsia alkoi äidin
perheeseen siunaantua. Mamma teki meille
kaikki vaatteet aina kuolemaansa asti. Sodan jälkeisen kangaspulan ratkaisuna
oli vanhojen aikuisten vaatteiden purkaminen ja kääntäminen. Näin saaduista
kankaista meille syntyi takkeja, lakkeja ja housuja.
Mamma ja Keijo-eno viettivät
meillä paljon aikaansa. He tulivat linja-autolla Kellokosken keskustaan ja
kävelivät sieltä Pyyppölään. Monta
monituista kertaa lienee äiti omaa mammaansa odotellut nenä ikkunassa,
kävelytyyli painunut mielen sopukoihin.
Kun me myöhemmin siskon kanssa kävimme koulua Järvenpäässä, kuulin äidin
suusta usein, että hän oli nähnyt tuloni,
”ja kävelet kuin mamma”.
Olin 9-vuottias, kun mamma
menehtyi. Muistan kylmäntunteen
haudalla. Suru oli suuri.
Keijo-eno
Keijo-eno oli äidin isoveli, joka eleli äitinsä kanssa
poikamiehenä pitkään.
Sisarusten välit olivat tiiviit,
kuten koko Tuomen ydinperheen. Niinpä
Keijo-eno oli tuttu näky kodissamme niin juhlissa kuin arjessa. Keijo-eno oli hauska. Samaa tyyppiä meidän isän kanssa. Aina
valmiina kepposiin ja nauruun. Kun hän
oli mukana, sai koko ajan olla varuillaan kepposten odotuksessa.
Mutta Keijo-enossa oli toinen,
vakavampi puoli. Kun hänellä ei ollut
vaimoa ja omia lapsia, hän suuntasi hellyytensä ja huolenpitonsa osoitukset
siskon perheelle. Työpaikassaan, Pleunassa, Keijo värkkäsi monet apuvälineet siskonsa
maatöitä helpottamaan. Paras kaikista
oli varmaan maitokärry. Vaikka sen nimi oli maitokärry, sillä kuljetettiin
paljon muutakin – vesiheinää sioille, ojanpientareilta niitettyä heinää jne. Se
oli hyödyllinen ja hauska joka paikan värkki.
Hauskimmillaan tietenkin silloin, kun sillä kärrättiin meitä
kakaroita. Tukka hulmuten sekä
kärrääjillä että kärryssä istujilla.
Keijo-eno löysi sittemmin
itselleen myös elämänkumppanin, Anjan, jonka kanssa sai kaksi ihanaa lasta –
meille serkkuja! Yhteys säilyi tiiviinä
ja mutkattomana aina Keijo-enon poismenoon asti.
Keijo ja Anja asuivat aluksi
siinä samassa Spaakin Villan asunnossa, joka oli tullut tutuksi jo mamman
aikaan. Siellä sain yöpyä minäkin monta
kertaa, kun aikuisuuden kynnyksellä kävin töissä Helsingissä. Aina tunsin
itseni yhtä tervetulleeksi. Kiitos!
Viimeinen kuva ja mielikuva on
tyypillistä Keijo-enoa. Siinä hän silmät ilkikurisesti vilkkuen seisoo
rakastamansa Rauhamäen pihalla – ensimmäisen moottoriajoneuvonsa mopon vieressä - päässä kypärä ja käsissä pitkävartiset moottoripyörähanskat!
Vasen kuva: mamma (toinen oikealta, ilman hattua) Naiset-mukaan retkellä. Naisaktivisti!
Oikea kuva (otettu noin 1950): takana mamma ja Keijo-eno, edessä äiti sylissään Timo, minä äidin mormorin sylissä ja oikeassa reunassa isosisko Ulla. Auli syntyi v. 1957
Helsingin vanhan kaupungin kalliolla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti