maanantaina


  
MAMMA JA KEIJO
                 
Mamma

Äiti kutsui äitiään mammaksi, tämä kun kuului suomenruotsalaiseen porukkaan. Kirkkonummen suunnalta tullut.  Siitä seurasi, että me lapsetkin kutsuimme isoäitiämme mammaksi.
Mamma oli VIP.  Mamma oli rauhallinen, monia kokenut ompelijatar. Hänen rauhallinen hahmonsa heijasti levollisuutta ympärillä oleviin.

Kun äiti oli hyvin nuori pientilan emännäksi ja äidiksi tullessaan, mamman hänelle antama tuki oli korvaamatonta.  Mamma oli jäänyt leskeksi juuri sodan (toisen maailmansodan) loppuvaiheessa ja asui Helsingin vanhassa kaupungissa Spaakin villassa. Siinä punaisessa talossa, jonka vieressä on muistomerkki: ”tälle paikalle Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa perusti Helsingin kaupungin vuonna 1550”. Sitä käytiin lapsina usein ihmettelemässä.  Mamma siis asui niin alkuperäisessä Helsingissä kuin vain voi.  Hän oli töissä vesijohtolaitoksella siivoojana. Samassa paikassa ahersi myös hänen veljensä.  Suku (Wikström) oli tärkeä ja kaksi veljistä asui ihan mamman naapurustossa.

Mamma oli hyvin suomenmielinen.  Omien lastensa, äitini ja enoni, kanssa hän puhui ruotsia, mutta ummikkosuomalaisen isäni ja hänen perheensä kanssa suomea.  ”Minä puhu suome, vaikka se käveleekin niin huonosti”.

Mamma oli alun perin ompelijatar ja ompelutaito osoittautui kultaakin kalliimmaksi, kun meitä lapsia alkoi äidin perheeseen siunaantua.  Mamma teki meille kaikki vaatteet aina kuolemaansa asti. Sodan jälkeisen kangaspulan ratkaisuna oli vanhojen aikuisten vaatteiden purkaminen ja kääntäminen. Näin saaduista kankaista meille syntyi takkeja, lakkeja ja housuja. 

Mamma ja Keijo-eno viettivät meillä paljon aikaansa. He tulivat linja-autolla Kellokosken keskustaan ja kävelivät sieltä Pyyppölään.  Monta monituista kertaa lienee äiti omaa mammaansa odotellut nenä ikkunassa, kävelytyyli painunut mielen sopukoihin.  Kun me myöhemmin siskon kanssa kävimme koulua Järvenpäässä, kuulin äidin suusta usein, että hän oli nähnyt tuloni,
”ja kävelet kuin mamma”.

Olin 9-vuottias, kun mamma menehtyi.  Muistan kylmäntunteen haudalla. Suru oli suuri.

Keijo-eno

Keijo-eno  oli äidin isoveli, joka eleli äitinsä kanssa poikamiehenä pitkään. 
Sisarusten välit olivat tiiviit, kuten koko Tuomen ydinperheen.  Niinpä Keijo-eno oli tuttu näky kodissamme niin juhlissa kuin arjessa.  Keijo-eno oli hauska.  Samaa tyyppiä meidän isän kanssa. Aina valmiina kepposiin ja nauruun.  Kun hän oli mukana, sai koko ajan olla varuillaan kepposten odotuksessa.

Mutta Keijo-enossa oli toinen, vakavampi puoli.  Kun hänellä ei ollut vaimoa ja omia lapsia, hän suuntasi hellyytensä ja huolenpitonsa osoitukset siskon perheelle. Työpaikassaan, Pleunassa, Keijo värkkäsi monet apuvälineet siskonsa maatöitä helpottamaan.  Paras kaikista oli varmaan maitokärry. Vaikka sen nimi oli maitokärry, sillä kuljetettiin paljon muutakin – vesiheinää sioille, ojanpientareilta niitettyä heinää jne. Se oli hyödyllinen ja hauska joka paikan värkki.  Hauskimmillaan tietenkin silloin, kun sillä kärrättiin meitä kakaroita.  Tukka hulmuten sekä kärrääjillä että kärryssä istujilla.

Keijo-eno löysi sittemmin itselleen myös elämänkumppanin, Anjan, jonka kanssa sai kaksi ihanaa lasta – meille serkkuja!  Yhteys säilyi tiiviinä ja mutkattomana aina Keijo-enon poismenoon asti.

Keijo ja Anja asuivat aluksi siinä samassa Spaakin Villan asunnossa, joka oli tullut tutuksi jo mamman aikaan.  Siellä sain yöpyä minäkin monta kertaa, kun aikuisuuden kynnyksellä kävin töissä Helsingissä. Aina tunsin itseni yhtä tervetulleeksi. Kiitos!

Viimeinen kuva ja mielikuva on tyypillistä Keijo-enoa. Siinä hän silmät ilkikurisesti vilkkuen seisoo rakastamansa Rauhamäen pihalla – ensimmäisen  moottoriajoneuvonsa mopon vieressä - päässä kypärä ja käsissä pitkävartiset moottoripyörähanskat!



Vasen kuva:  mamma (toinen oikealta, ilman hattua)  Naiset-mukaan retkellä. Naisaktivisti!
Oikea kuva (otettu noin 1950): takana mamma ja Keijo-eno, edessä äiti sylissään Timo, minä äidin mormorin sylissä ja oikeassa reunassa isosisko Ulla. Auli syntyi v. 1957


 Keijo-eno Pyyppölän pihassa         Keijo-eno, äiti, Anja, Ulla, Timo ja minä            

                                                              Helsingin vanhan kaupungin kalliolla

Ei kommentteja: