Heikki Edvin Salonen, synt 24.3.1914

Jos isä eläisi, hän viettäisi tänään 103-vuotispäiviään.  

Nauraisi niin, että vesi valuisi silmistä ja nauru tarttuisi kaikkiin huoneessa oleviin.

Kun isä täytti 90 v, kirjoitin runoelman hänen elämästään. Kalevalan mittaan.  

Näin se alkoi:

Kosk’ on kaunis kevätpäivä

Maalispäivä, Maarian päivä

Tuo on neljäskolmatta kolmatta

Ja vuosi yhdeksäntoistaneljätoista

Kasvoi katras kohtalainen

Velijoukko vertaa vailla

Varsin vallaton,viaton

Jok’ on puuhaa Pyyppölässä

Oman kunnan Ohkolassa

Tulokasta tuttavaksi

Tervetulleeksi talohon

Neljä on veljeä varalla

Kaksi siskoa sijoilla

Tuo on poika potranlainen

Vanttera veli vähäinen

Mik’ on nimeksi pojalle?

Hyvän Heikin heimolainen

Seuraksi sedän sanottiin

Nimi toinen, oman moinen

Edvin, se pojalle haluttiin

Noin on nimi hienonlainen

Heikki Edvin ja Salonen

Edviniksi kutsuttihin

Tai jos kohta Eetviksi

Ekuksi, kovin on kodin oloinen

Eniten isä nauroi lapsuuden kavereidensa kanssa.  Nauroivat muistoilleen. Luoteen Franssen kanssa ne tekivät kepposia vielä "vanhoina ukkoina". Eihän siinä voinut muuta kuin nauraa mukana.   Keijo-eno, toinen ilopilleri, oli myös aina valmis hassutteluun, peleihin ja nauruun.  

Oli tosi kiva, kun isä nauroi. Kodin tunnelma oli valoisa ja iloinen.

Isä lähti "autuaammille metsästysmaille (vaikkei mikään metsämies ollutkaan) keväällä 2006, 92-vuotiaana.  

Ikävää tunnen edelleen usein. Varsinkin merkkipäivinä, kuten tänään!  

Sitten muistan, että isä tykkäisi, jos nappastallari laulaisi, hulmahduttaisi kellohameen helmaa ja nauraisi!  Niin teen!

ONNEA ISÄ!

Välähdyksiä vanhempieni tarinasta

Äitini, Raija Maria Tuomi,  syntyi Tuusulan Järvenpäässä1926. Hänen vanhempansa, Tuomen Kalle ja Ester,  asuivat Kinnarissa pienessä omakotitalossa ja heidän tuttavapiiriinsä kuuluivat muiden muassa Salosen Arvo ja vaimonsa Sylvi.  Perheet kyläilivät toistensa luona - varmaan myös pelattiin korttia.

Erään vierailun aikana 1930-luvun alussa Arvo ja Sylvi kertoivat pahasta onnettomuudesta Tammilehdon sahalla.  Arvon 17-vuotias pikkuveli, Eku, oli menettänyt vasemmasta kädestään etu- ja keskisormen ja nimettömästä puolet. Tapaturma tuntui kauhealta ja myös alle kymmenvuotias Raija - jota yleisesti Kaisaksi kutsuttiin -  tunsi suurta surua Arvon pikkuveljen onnettomuuden vuoksi.  

💚💚💚💚💚

Tuomet muuttavat 30- ja 40-lukujen taitteessa Helsinkiin.  Työn perässä tietenkin.   Uusi koti on Vanhassa kaupungissa, Spakin villassa.  Äiti-Ester on saanut työtä vesijohtolaitokselta ja isä-Kalle tekee töitä rapparina. Pian jo Kaisakin käy töissä  - valokuvaamossa. Kehittää kuvia ja toimii asiakaspalvelutehtävissä.  Rakastaa työtään ja Rönkön perhettä, joka valokuvaamon omistaa.

Salosen Arvo ja Sylvi löytävät pienen maatilan läheltä Arvon lapsuudenkotia. He ostavat Päivärinteen ja muuttavat Tuusulan ja Mäntsälän rajalle.

Eku on saanut vammansa vuoksi kulkukauppaluvan ja kiertää kotipitäjää polkupyörällä, johon on rakennettu sivuvaunu kapsäkkejä varten.

    💚💚💚💚💚

1939 alkanut sota sekottaa kaikkien elämän.  Miehet joutuvat rintamille. Sotaan viedään Salosen seitsemästä veljeksestä kuusi. Eku ei käsivammansa vuoksi joudu rintamalle vaan hän jää kotitilaa hoitamaan.   Kotirintamalle komennetaan nuoria kaupunkilaisia. Työvelvollisiksi heitä kutsutaan.

Vanhan tuttavuuden kautta Kaisa tulee työvelvolliseksi Salosen Arvon ja Sylvin maatilalle.

Siellä Eku ja Kaisa kohtaavat silmäkkäin. Elämä vie.  

"Ota minut, kun olen tässä kuin apteekin hyllyllä", kuuluu Eku kosineen.  

Häitä tanssittiin kesällä 1944. Siitä se alkoi. 58 vuoden mittainen yhteinen matka. 

Myötä- ja vastamäkineen.  Aina maaliskuuhun 2002, jolloin Kaisan maallinen matka päättyi.

Keskenään niin erilaiset ja meille penskoille niin rakkaat "kaunotar ja kulkuri". 

Kiitos elämästä, isä ja äiti!