Nauraisi niin, että vesi valuisi silmistä ja nauru tarttuisi kaikkiin huoneessa oleviin.
Kun isä täytti 90 v, kirjoitin runoelman hänen elämästään. Kalevalan mittaan.
Näin se alkoi:
Kosk’ on kaunis kevätpäivä
Maalispäivä, Maarian päivä
Tuo on neljäskolmatta kolmatta
Ja vuosi yhdeksäntoistaneljätoista
Kasvoi katras kohtalainen
Velijoukko vertaa vailla
Varsin vallaton,viaton
Jok’ on puuhaa Pyyppölässä
Oman kunnan Ohkolassa
Tulokasta tuttavaksi
Tervetulleeksi talohon
Neljä on veljeä varalla
Kaksi siskoa sijoilla
Tuo on poika potranlainen
Vanttera veli vähäinen
Mik’ on nimeksi pojalle?
Hyvän Heikin heimolainen
Seuraksi sedän sanottiin
Nimi toinen, oman moinen
Edvin, se pojalle haluttiin
Noin on nimi hienonlainen
Heikki Edvin ja Salonen
Edviniksi kutsuttihin
Tai jos kohta Eetviksi
Ekuksi, kovin on kodin oloinen
Eniten isä nauroi lapsuuden kavereidensa kanssa. Nauroivat muistoilleen. Luoteen Franssen kanssa ne tekivät kepposia vielä "vanhoina ukkoina". Eihän siinä voinut muuta kuin nauraa mukana. Keijo-eno, toinen ilopilleri, oli myös aina valmis hassutteluun, peleihin ja nauruun.
Oli tosi kiva, kun isä nauroi. Kodin tunnelma oli valoisa ja iloinen.
Isä lähti "autuaammille metsästysmaille (vaikkei mikään metsämies ollutkaan) keväällä 2006, 92-vuotiaana.
Ikävää tunnen edelleen usein. Varsinkin merkkipäivinä, kuten tänään!
Sitten muistan, että isä tykkäisi, jos nappastallari laulaisi, hulmahduttaisi kellohameen helmaa ja nauraisi! Niin teen!
ONNEA ISÄ!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti