perjantaina

Miten maailma makaa?

No news good news. Tämä on vanha hokema uutisista ja niiden sisällöistä. ” Ei uutisia on hyvä uutinen” on odotusarvo. 

 

Olisiko mahdollista kääntää tämä käsitys niin, että voisimme ja uskaltaisimme pitää myös hyviä uutisia uutisina. Että me median seuraajat alkaisimme kiinnittää entistä enemmän huomiotamme ja suosiotamme sinne, missä kerrotaan hyvistä tapahtumista, muutoksista ja ihmisten onnistumisista toistensa kohtaamisessa rakentavassa hengessä? Se mihin keskitymme, kasvaa.

 

Vastuu. Se on toinen päässäni pyörivä sana. Kun törmäämme ongelmiin, energia käytetään vastuutahojen etsimiseen ja syyllistämiseen.  Koronassa se on maamme hallitus, kouluväkivallassa hallitus ja koulu.  Itse toivoisin, että entistä enemmän katsoisimme peiliin. Olenko noudattanut saamiamme ohjeistuksia ja suosituksia koronan hillitsemiseksi? Millaista mallia toisten ihmisten ja heidän oikeuksiensa kunnioittamisesta olen antanut ja edelleen annan lapsille ja nuorille? Miten usein leimaan erilaisuuden huonoudeksi tai erilaisen mielipiteen vääräksi ja sitä kannattavan ihmisen tyhmäksi? Miten usein olen huumorin varjolla loukannut jotakuta?  Millaisen mallin omalla toiminnallani ja käyttäytymiselläni annan myös jokaisen yksilöllisen vastuun kantamisesta? 

 

Eduskunta. Ihmisiä kansakunnan kaapin päällä. Keskustelemassa koulukiusaamisesta ja -väkivallasta. Hämmästelen, miten niin moni valitsemamme edustaja on sitä mieltä, että vastuu lasten ja nuorten kasvattamisesta oikeudenmukaisiksi ja kunnioittaviksi aikuisiksi on maamme hallituksella.

 

Kasvu.  Mallioppiminen.  Maalla kasvaneena näen kaiken kasvun tapahtuvan alhaalta ylöspäin. Mullasta kohti aurinkoa.  Vakaasti uskon, että myös toistemme kunnioittamisen kulttuuri kasvaa yksilöstä yhteisöön, paikallisesti ja maailmanlaajuisesti. Kun jokainen näkee itsensä vastuullisena hyvien ihmisten maailman siemenenä, taimena ja yksittäisenä puuna tai pensaana, saamme aikaan paremman maailman, askel ja päivä kerrallaan. 

 

Utopiaa. Kyllä vain, ja sitä kohti kannattaa ponnistella.

lauantaina

VELJENI TIMO VILHO UOLEVI SALONEN

Veljelleni Timolle,


Teit minusta isonsiskon syntyessäsi 11.4.1949.  Sinä, pikkuveikka, kuten äiti sinua meille siskoille kutsui, olit  alusta asti eläväinen ja lähdit liikkeelle paljon ennen ensimmäistä syntymäpäivääsi. Minä olin hidas ja kömpelö ja niinpä tuvassamme järjestys oli se, että minä olin leikkikehässä ja sinä sen ulkopuolella. Minä, kas, en päässyt pois kehästä, mutta sinä kiipesit ketterästi laidan yli aina heti, kun äidin silmä vältti.   Joskus äiti otti rauhallisen hetken nostamalla sinut pöydälle ja vetämällä penkit niin kauas, että et päässyt alas.

 

Niin kauan kuin muistan, sinua ovat kiinnostaneet autot, moottorit ja koneet. Lapsuudessamme vietimme usein talvi-iltojen hetkiä makuuhuoneen pönttöuunin edessä hiipuvaa hiillosta tuijotellen. Kerroimme vuorotellen, mitä hiilloksessa näimme.  Sinä näit aina autoja tai junia tai muita koneita. Me Ulla-siskon kanssa näimme eläimiä tai puita tai kasveja. Se pönttöuuni oli meidän televisiomme.

 

Kun meille ostettiin traktori, Zetor 25K, ajoimme usein sitä yhdessä.  Kun kumpikaan ei ylettynyt sekä ohjaamaan että painamaan kytkintä ja vaihteita, jaoimme hommat. Sinä olit kumarassa ja hoidit kytkimen  ja vaihteen ja minä ohjasin ja hoidin kaasuvivun.

 

Kun kerran olimme ajaneet traktorin pellolta pihaan, sinä hyppäsit ketterästi maahan. Minä tulin perässä, mutta jotenkin kompastuin metalliseen askelmaan, joka kolhaisi pois palan polvestani.  

 

Vuosi 1957 on yksi elämämme merkkipylväitä. Kotimme paloi helmikuussa. Minä juoksin naapuriin palokuntaa soittamaan, sinä seisoit navetassa, sen kylmällä lattialla, ja jalkasi paleltuivat ja niiden nahka kesi joka talvi vuosikymmenten ajan. 

 

Iloa elämään toi pikkusiskon syntymä.  Hän putkahti maailmaan huhtikuun lopulla. Olimme molemmat innokkaita vauvan hoitajia.

 

”Nyt on mun vuoro vaihtaa kakkavaipat”, huusit jo Kukkolan tienkäänteessä koulusta tullessasi.  Taisimme kiistellä aika monta kertaa tuosta kunniatehtävästä. 

Olet lapsirakas. Opettajasikin Arolan koulussa ihmetteli, miten tottuneesti autoit hänen lapsenlapselleen kintaat käteen koulun pihalla.  

 

Risto syntyi ja sinusta tuli eno ja kun lähdimme ensimmäistä kertaa anoppilaan Pohjois-Karjalaan, sinä ja Auli lähditte mukaan. Matkaa tehtiin pitkään, kun auto taisi vähän väliä piiputtaa. Sinä pidit huolen siitä, että vauva sai ruokaa: lämmitit maitopullon huoltoasemien kahviloiden keittiöissä. Tosi tomeraa ja touhukasta. Kiitos siitä! 

 

Sinä lähdit jo nuorena ansiotyöhön. Teit monenlaisia töitä ja olit aina suosittu työntekijä ja työkaveri. ”Sitkeä sissi”, sopii sinuun.  Vaikka kaikki ei aina ole mennyt nappiin, olet noussut  kuin Feeniks-lintu tuhkasta, entistä ehompana. 

 

Monien kokeilujen jälkeen menit töihin Seutulan lentokentälle. Olit ylpeä työpaikastasi, työstäsi ja porukastasi.   Siellä uurastit 35 vuotta, aina eläkkeelle jäämiseen asti, tiimisi pappana. Olipa turvallista lähteä matkaan, kun tiesi, että sinä pidät huolen kiitoratojen ja muun kenttäalueen kunnosta. Kun keväällä 1996 lähdin Vietnamiin töihin, viimeinen näky kotimaasta olivat sinun nauravat kasvosi ja silmäsi koneen vieressä.  

 

Olen iloinen, että  maailmalla tekemieni kierrosten jälkeen jo kaksikymmentä vuotta olen saanut asua ja elää niin lähellä kotiasi, että pyrähdykset kuistillesi ovat olleet mahdollisia ihan yllätysvierailuinakin.  

 

Vuodet toivat sinullekin erinäisiä vaivoja, mutta et suuremmin niistä valitellut. Jaksoit aina auttaa muita ja iloita läheisistäsi.   

 

Olet poissa, mutta muistoissa ja sydämessä aina mukana.  Lepää rauhassa, rakas pikkuveli!



Kun olimme nuoria ja vahvoja....


Laulua suunnitellaan


Pyyppölän Salosen sisarukset 1959
Timo, Ulla, Asta
edessä Auli


tiistaina

Tule syyskuu!

Kaksi vuotta olen kirjoittanut kirjaa. En kokopäiväisesti vaan silloin tällöin. Projekti on vienyt minut lapsuuteni maisemiin, sen tunnelmiin ja olen mielessäni tavannut monta merkittävää ihmistä kasvuni vuosilta.

Miten paljon hyvää, kaunista, pelottavaa ja rohkaisevaa 74 vuoteen mahtuukaan.

Kummallista, miten selkeinä monet tilanteet, äänet ja tuoksut olen saanut nähdä, kuulla ja tuntea.  Olen tuon tuostakin hämmästellyt, mitä kaikkea on muistin kätköistä noussut pintaan kirjoittaessani.  Juttuja, joita en ole muistanut tai muistellut vuosikymmeniin.  Ihan kuin ne olisivat tapahtuneet eilen tai tänään.

Oma muistini ulottuu 1950-luvun alkuvuosiin.  Se maaseutu ja elämä ovat aikoja sitten jääneet taakse, menneisyyteen, historiaan.  Kun kirjoitan niistä vuosista, kaikki on täyttä totta. 

Joskus uppoudun menneeseen niin syvälle ja voimakkaasti, että nostaessani katseen Macin ruudulta ja näppäimistöltä en heti tajua, missä ja milloin olen.  Epätodellista ja todellista.

Jos eläisimme lapsuusajassani, tänään olisi koulujen alkamispäivä, 1.9.  Kouluun menemiseen ei liittyisi vakavan sairauden uhkaa, sosiaalisia suhteita ei pitäisi välttää eikä välimatkaa kavereihin tarvittaisi. Välitunneilla leikit toisivat kaikki yhteen ja nahistelemaan ilman tartunnan pelkoa.

Kouluruokana olisi perunaa ja läskisoosia tai kaalisoppaa. Leivät ja maidot jokainen toisi kotoa. Ruokajärjestäjät hakisivat ruuan ja ruokailuvälineet koulun keittiöstä ja opettaja jakaisi ruuat lautasille. Ruokailu tapahtuisi luokkahuoneessa, jokainen söisi omassa pulpetissaan.

Samaa silloin ja nyt on ainakin sää.  Kuten tänään, myös silloin 1.9. saattoi auringon valosta huolimatta aistia syksyn tulemisen, lehtien väristä ja syksylle ominaisesta tuoksusta, jossa sekoittuu maatuvien lehtien, mullan ja raikkaan ilman tuoksut.  Aamupäivän välitunneilla ilma on kirpeää yön kylmyyden jälkeen.

Koulu keskellä aukean siell' kohoaa
Missä tuulet niin tuimasti soittaa
Missä aamut niin armaina koittaa
Aamuaurinko mäelle luo loistoaan










Hyvää syyskuun alkua kaikille -  terveiset vuodelta 1956