Olen järvenpääläinen - ja ylpeä siitä

Bjarne Westermarck ry järjesti kirjoituskilpailun 

kotikaupunkimme 70-vuotisjuhlavuonna teemalla 

"Mitä on olla järvenpääläinen".  

Juttuni ylsi hopeasijalle!

OLEN JÄRVENPÄÄLÄINEN - JA YLPEÄ SIITÄ!

Olen saanut järvenpääläisyyden syntymälahjana äidiltäni, joka syntyi Kinnarin koulun lähellä talvella 1926, Tuusulan kunnan Järvenpään kylässä. Äidin syntymäpaikaksi merkittiin Tuusula. Itse hän sanoi aina olevansa järvenpääläinen!

 

Järvenpääläisyys on ominaisuus, jolla ei läheskään aina ole tekemistä fyysisen kotipaikan kanssa.  Äidin perhe muutti sodan – talvisodan – tuoksinassa Helsinkiin, mutta niin äiti kuin koko muu perhe pysyi mieleltään ja sydämessään järvenpääläisinä.  Myöhemmin tämä järvenpääläis-helsinkiläistyttö meni naimisiin mäntsäläläisen pienviljelijän kanssa. Side syntymäkotipaikkaan tiivistyi uudelleen.

 

Olimme mäntsäläläisiä, mutta asioinnissa suuntauduimme aina Järvenpäähän, asuimmehan Tuusulan Kellokoskella.

 

Oman järvenpääläisyyteni ensimmäiset kuvat liittyvät varhaislapsuuden muistoihin vieraillessamme äidin syntymäkodissa, josta oli tullut isoäidin ja enon kesäpaikka. Mielikuvissani ne päivät ovat aina aurinkoisia ja omenapuut valtavan suuria.

Naapureita ja sukulaisia nähtiin usein ja isoäidin puutarhakutsut olivat suosittuja tapaamisia. Järvenpää mielessäni on ainakin yhtä aurinkoinen kuin Vaasa tai Hanko.

 

Henkilökohtainen, läheinen suhteeni Järvenpään kanssa alkoi syksyllä 1957, kun tulin opintielle Järvenpään Yhteiskouluun.  Koulu tuntui tutulta ja kutsuvalta. Äiti oli käynyt pari vuotta oppikoulua Nahkalinnassa ja hänen setänsä oli silloin koulun talonmies. Talo ja sen ympäristö olivat tulleet tutuiksi myös suvun kautta.

 

Kiintymys Järvenpäähän kasvoi kahdeksan kouluvuoden aikana.  Se sai alkunsa jo ensimmäisen kouluvuoden syksyllä. Tunsin suurta ylpeyttä seistessäni kunniakujassa Tuusulantien varressa, siinä Kallio-Kuninkalan kohdalla, kun säveltäjämestari Sibeliuksen arkku tuotiin Ainolaan lokakuussa 1957.  Oli päivän teeman mukainen kylmä sadepäivä ja varpaat kumisaappaissa palelivat, mutta kunnia osallistua juhlalliseen tapahtumaan lämmitti mieltä.

Kävin keskikoulun ja lukion (1957-65) Järvenpään kauppalassa.  Maalaiskylän tytöstä keskustan rakennukset olivat hienoja ja niitä oli paljon. Talot olivat enimmäkseen puurakenteisia ja kadut sorateitä. Harjun kirjakauppa  kaikkine aarteineen oli Pohjoismaiden Yhdyspankin kanssa samassa rakennuksessa, kauppalan lähes ainoassa kivitalossa.

 

Vuosikymmenten maailmalla kiertämisen jälkeen palasin juurilleni  ja samalla tänne Järvenpäähän vuonna 2006. Muutin hyvin erilaiseen Jägeen – nimenomaan Jägeen. Keskusta on täynnä kerrostaloja ja kaupungiksi vuonna 1967 muuttunut kauppala on tiivistänyt ilmettään ja kasvanut aikaisempaa laajemmalle. Järvenpäästä on tullut Kaupunki – isolla alkukirjaimella.

 

Kulttuurin kyllästämä kaupunkimme tunnetaan niin musiikin, kuvataiteen, teatterin, kirjallisuuden kuin koulutuksen mestareiden kaupunkina.    

 

Parasta on kuitenkin se, että täällä asuu edelleen, tai ehkä paremminkin taas, paljon entisiä koulukavereita, joiden tapaaminen on aina yhtä ihanaa ja sykähdyttävää.  Myös lapsuusajan naapureiden ihmiset tuntevat jo kaukaa ja tervehtivät iloisesti ja tuttuina. 

 

Tunnelma Järvenpäässä on avoin. Täällä on helppo lähestyä myös tuntemattomia, luoda uusia tuttavuussuhteita.  Polkupyöräretket ympäri kaunista kaupunkiamme ja  Tuusulanjärven kiertäminen,  mahdollistavat kunnon ylläpitämisen. Kaupunginisät ja -äidit ansaitsevat erikoiskiitokset tiheästä ja hyväkuntoisesta kevyen liikenteen verkostosta, jota pitkin pääsee nauttimaan hyvin ihan kaikkien kaupunkimme alueiden maastoista ja nähtävyyksistä.

 

Järvenpääläisyys merkitsee minulle pienen paikkakunnan ja hyvän kaupunki-infran etujen yhdistymistä.  Järvenpääläisyys on ihmisyyttä. Toinen toistensa näkemistä, kuulemista ja  toisistamme välittämistä. Nostan hyväksi esimerkiksi entisen naapurini,  järvenpääläisen yksityishenkilön alulle paneman ja kehittämän yhdistyksen ”Siskot ja Simot”.  Joukko tekee loistavaa työtä apua tarvitsevien hyväksi.  Toiminnan mahdollistavat vapaaehtoiset ovat sydämellisen Järvenpään ydin.

 

Historia ja nykypäivä Järvenpäässä ovat Elämää parhaimmillaan. Olen ylpeä saadessani esittäytyä: ”Hei kaikki, olen järvenpääläinen…”

Lähettämättä jäänyt kirje -- äidille ja isälle vuonna 1996

Moi isä ja äiti!     

 

Tervehdys koti-Suomeen täältä HaNoista,

 

Kiitos kirjeestä, jonka avulla pysyn kärryillä menosta siellä maapallon tutummalla puolella. 

Sain sen käsityksen, että muuten kaikki on hyvin paitsi Ullan työtilanne vähän huolestuttaa työpaikan konkurssin takia.  Toivottavasti U löytää hyvän uuden koulutus- tai työpaikan mahdollisimman pian.  Tärkeintä on kuulla, että olette kaikki terveitä ja reippaita.

 

Minä olen päässyt täällä hyvin töitten alkuun. Toukokuu meni tutustuessa vacvinalaisiin (yhteistyökumppanin toimiston porukat) ja koulutusmateriaalien valmisteluun. Olen lukenut Vietnamin kommunistisen puolueen ohjelmaa tälle ja tuleville vuosille ja olen yrittänyt sieltä saada vihjeitä siitä, mikä on tässä maassa tärkeää. Yksi nousee ylitse muiden ja se on Ho Chi Minh eli Anh (setä) Ho. Vacvinalaiset ovat ottaneet minut hyvin vastaan ja jotenkin uskon heidän alkaneen luottaa minuun ja tekemiseeni. Se onkin täällä tärkeää.  

 

Työnjako vietnamilaisten itsensä ja meidän kesken on selkeä: he itse valitsevat ne perheet, jotka pääsevät mukaan ohjelmaamme eli saavat pienen lainan siementen, kalan- ja kananpoikasten sekä taimien ostoon. Yleensä perhe elää äidin varassa. Isät ovat jossain kauempana siirtotyössä.  Laina on pieni, keskimäärin noin 150-200 markkaa ja sen takaisinmaksuaika on 1-2 vuotta, jonka jälkeen raha lähtee kiertoon ja uusi perhe voi saada lainaa.  Lainasta ei peritä korkoa ja tämä on minusta tosi oikeudenmukainen malli.  

 

Kerroinko jo, että toisen kylän elinkeino on kaislamattojen kutominen ja toisen teen kasvattaminen. Minun pitäisi heidän kanssaan kehittää tapoja, joilla he saavat paremman hinnan tuotteistaan. Minua huolettaa se, miten kaislojen värjäämiseen käytetty kemiallinen väri päästetään luontoon.

 

Käymme kummassakin kylässä kahden viikon välein. Valmistelen molemmille aina päivän mittaisen koulutuksen, johon tulkki tutustuu, että osaa tapaamisissa kertoa ydinviestin oikein. Pääsemme Thanhin kanssa näin keskustelemaan monista eroista ja samanlaisuuksista maittemme tavoissa. Meistä on tullut ystäviä. Hän on ahkera tyttö, joka pitkän päivän jälkeen vielä jaksaa opiskella atk:ta ja englantia.  

 

Usein mukanamme on mies, joka on opiskellut Neuvostoliitossa maanviljelystä ja  ollut töissä Angolassa. Hän puhuu vähän saksaa.  Hän kulkee mukana, jotta osaa minun kotiinpaluuni jälkeen jatkaa koulutuksia markkinoinnin asioissa.  

 

Yleensä koulutukset järjestetään kunnantalolla, jonka ”sali” on täynnä innokkaita kuulijoita (40-60 henkeä) ja lisäksi ikkunoiden takana paljon kyläläisiä.  Oppimisen halu ja ilo on suurta! Varmaan myös valkonaaman näkeminen kiinnostaa!

 

Jotta kyliin jäisi pysyvä jälki, järjestämme myös ”kyläpäälliköille” seminaareja. 

 

Kyllä ihmisten kanssa on ihana puuhailla. Pakko kertoa pari kivaa kohtausta.

 

Eka stoori:

”Istumme lounaalla siellä teenviljelykylällä. Olen halunnut kunnioittaa kyläläisiä pukeutumalla kauniisti ja olen jopa lakannut kynteni kirkkaanpunaisella lakalla. Yhtäkkiä vieressäni istuva nainen ottaa käteni ja asettaa sen omansa viereen. Minun vaalea punakyntinen käteni hänen vahvan mustakyntisen kätensä vieressä. Hänen kyntensä ovat mustuneet teen lehtien keräämisestä.  Katsomme toisiamme silmiin ja purskahdamme raikuvaan nauruun. Tämä toistuu viisi kertaa. Olemme siskokset.

 

Toinen stoori:

 

”Vacvinan toimistolla olevassa suuressa salissa on menossa koulutusseminaari, aiheena uusien markkinoiden avaaminen.

 

Olemme tehneet ryhmätöitä, asettaneet tavoitteita, miettineet toimenpiteitä ja jo ansainneet lounaan.   Syömme lounasta koulutustilassa, jonne on loihdittu pho’ta eli keittoa, riisiä, salaattia, kananmunaa ja kananpaloja. Olen muuten oppinut jo hyvin syömään puikoilla.

 

Kun lounas on syöty, istun omalla paikallani  ja tutkailen jatko-ohjelmaa.  Huomaan, että jotkut osallistujat katselevat minua vaivautuneen näköisinä. Sitten hoksaan, että lounaan jälkeen kuuluu vetää pitkäkseen ja antaa ruuan lasehtia. Vedän kaksi tuolia vierekkäin ja asetun makaamaan.  Samassa kaikki muutkin ovat potslojoo! ”  

 

Taidan olla aikamoinen auktoriteetti.

 

Se töistä.  Ostin itselleni polkupyörän. Vihreän. Vähän samalainen kuin 12-vuotislahjaksi saamani Pyrkijä. Sillä on mukava liikkua ja pääosin turvallista.  Hanoi on miljoonakaupunki, jossa toistaiseksi aika vähän autoja. Mopoja ja polkupyöriä sitäkin enemmän.  Olen tehnyt pitkiä retkiä ja yritän hahmottaa tämä kaupungin eri osia. Ihmiset pitävät minua hulluna, kun ajelen pyörällä keskipäivän paahteen aikaan. Pidä päässäni tyypillistä päähinettä, joka tunnetaan nimellä ”conical hat”.  Yritän ajaa ryhdikkäänä ja ylväänä kuin vietnamilaiset tytöt kauniissa Ao Zai’ssa.  (Ao zai on heidän kansallispukunsa, jota isot tytöt käyttävät myös koulupukuina).

Voi miten kauniita he ovatkaan! 

 

Toukokuussa oli meillä kotona kamala rytäkkä. Sääriini ilmestyi kauhean paljon punaisia patteja Luulin niitä moskiittojen puremiksi ja menin tuohon vieressä olevaan Tanskan punaisen ristin lääkärille.  Hän totesi ykskantaan, että puremat ovat lutikoiden aiheuttamia. Sain lääkevoidetta ja hyvät ohjeet koko huushollin puhdistamiseen.  Meillä ei ole pesukonetta, mutta onneksi saimme luvan käyttää perusteelliseen valkopyykkiin Suomen vesileirin pesutupaa. Suomalaisten asuinaluetta kutsutaan vesileiriksi, koska siellä asuvat ovat enimmäkseen töissä Hanoin vesijohtoverkoston rakentamisprojektissa.

 

Tässä tärkeimmät tällä kertaa. Vaikka aika kuluu nopeasti ja viihdyn täällä hyvin, tiedätte, että olen kova ikävöimään.  Luen uudelleen ja uudelleen tätä äidin kirjoittaman kirjeen viimeistä lausetta.

 

Terveiset kaikille siellä. Jyvälänkulma on sittenkin aina se paras paikka maailmassa!

Asta

 

P.S. Sääret ovat siis parantuneet ja entistä ehommat!

TERVEHDYS UUDESTA VALAMOSTA

  

Olen Valamon kansanopiston kirjoittajakurssilla Heinävedellä.  Osana kurssin ohjelmaa ryhmämme osallistujat pääsevät  tutustumaan  Valamon historiaa ja esineistöä esittelevään näyttelyyn.  Olen käynyt täällä viisi vuotta sitten, mutta nyt katson kuvia ja esineitä uusin silmin.

 

Aivan kierroksen alussa minut pysäyttää mustavalkoinen kuva. Seison kuvan edessä pitkään ja yritän päästä perille siinä seisovien henkilöiden tunnoista. Harmittelen mielessäni sitä, että minulla ei ole mukanani puhelinta - ei siis kameraa.  Seison kauan, koska haluan painaa kuvan tunnelman ja henkilöt syvälle muistini arkistoon.

 

Kurssin antina opin etsimään kuvia finna.fi-arkistosta.

 

Etsin haulla ”Valamon kirkon kello”.  Keskityn tutkimaan Pyhän Andreaksen kelloa ja löydän lisätietoa netistä. 

Kello on valtavan suuri.  Pääkellon koko selviää kuvasta, jossa joukko sotilaita poseeraa kellon alla. Kuva on Sotamuseon arkistosta. (finna.fi)

 

 

Löydän myös toisen kuvan.

1942-09-20 Sot.virk. M.Aaltonen, valokuvaaja ikuisti sodan melskeissä rikotun kellon. Sotamuseon kuva.

 

 

 

Kuva, jonka eteen näyttelyssä juutuin, esittää haljennutta kelloa, jonka alla seisoo kaksi munkkia.

 

Pyhän Andreaksen kellon merkitys on ollut heille - kaikki. Se on kutsunut rukoukseen, se on viestinyt yhteisön iloista ja suruista ja se on rytmittänyt päivät, kuukaudet ja vuodet.  Se on luonut järjestyksen ja tuonut turvallisuutta ja rauhaa. Se on muistuttanut Kaikkivaltiaan suojeluksesta. 

JUHLAN TUNNELMAA

LAKKIAISET RUOTSIN MALLIIN – såhär tar man studenten i Sverige.

 

Kevät on monien suurten juhlien aikaa. Niiden joukossa LAKKIAISET. Kuten kaikki tiedämme, Suomessa niitä edeltävät ylioppilaskirjoitukset ja kun lukion kurssit on suoritettu hyväksytysti ja ylioppilaskirjoituksissa saatu hyväksyttyjä suorituksia riittävästi, saavat lukiolaiset eli abiturientit valkolakin ja todistukset.

 

Ruotsissa ei erillisiä ylioppilaskirjoituksia järjestetä samaan tapaan kuin Suomessa, vaan valtakunnallisia kokeita järjestetään läpi koko kouluajan ja siten varmistetaan todistusten arvosanojen vertailukelpoisuus jatko-opintoihin pyrittäessä.   

 

Valkolakkien tummaan nauhaan on kirjailtu opiskelijan nimi hienoilla korukirjaimilla. Lakit ja lupa niiden käyttöön on saatu jo muutamaa viikkoa aikaisemmin.

 

 

Laikkiaispäivä on päivä, jonka lukiolaiset viettävät tiiviisti yhdessä. Viimeistä päivää.

 

Keväällä 2021 olen mukana kaksissa läheisten lakkiaisissa. Mummina.

 

Suomen traditiot tiedämme.

 

Ruotsissa päivän kulku on erilainen ja saan kokea paljon uutta, opin paikallisista traditioista ja nautin nuorten riemusta.

 

Pojanpoikani Hanneksen lakkiaispäivä 11.6.2021 alkaa klo 07.00, jolloin hän pukeutuu juhlakostyymiinsä. Jonka hän muuten itse  edellisenä iltana prässäsi, silitti ja asetteli valmiiksi. 

 

                     

                   

                          

 

Herätys on aikaisin, koska juhlakalu on varannut itselleen ajan parturista klo 8:ksi.

 

”Hei uudessa kostyymissä ja hattu kallellaan”.

 

Mukaan pieni lahja parturille, joka ystävällisesti ottaa hänet vastaan kaksi tuntia ennen virallista avaamisaikaa.

 

Sieltä matka jatkuu luokan yhteiselle shampanja-aamiaiselle, yhteiselle lounaalle ja sieltä koululle. Koulussa virallisten seremonioitten jälkeen uudet ylioppilaat juoksevat ulos koulun ovesta – riemuiten.  Tapana on, että ne joiden sukujuuret ovat muualla kuin Ruotsissa, voivat halutessaan vetäistä hartioilleen sen maan lipun. Niinpä Suomen lippukin saa kyytiä juhlallisuuksissa. Vanhemmat odottavat koulun pihalla. Ylioppilaan isovanhemmat ja sisko odottavat kadulla koulun ulkopuolella. - korona rajoittaa henkilömäärää piha-alueella.

 

Eräs hauska tapa on, että uuden ylioppilaan kaulaan pujotetaan kaikenlaisia muistoja ja onnittelujuttuja – kaikki sini-keltaisissa nauhoissa. Hanneksella lapsesta lähtien rakas Oscar-nallekarhu, ruusuja, pilailuesineitä jne. Mukana tietenkin myös juliste, jossa onnitellaan ylioppilasta. 

  

                      

Kun kakki ovat ehtineet tervehtiä läheisiään, koko luokka jatkaa matkaa viettääkseen vielä aurinkoisia yhteishetkiä veneristeilyllä lähisaaristossa.

 

Yleensä tänä päivänä valmistuneet ajelevat kuorma-autoilla ympäriinsä riemuiten, torvia ja pillejä puhallellen  ja katuvierillä ihaileville karkkeja heitellen (vähän niin kuin Suomessa penkkaripäivänä). Koronan vuoksi kesällä 2021 ryhmäajelua ei voitu järjestää. 

 

Iskä on hankkinut käyttöönsä auton, jossa on kattoluukku. Sillä hän hakee Hanneksen rannasta ja sitten ajetaan kattoluukku auki ja Suomen lippu liehuen ympäri Ostermalmia ja edelleen Sollentunaan ja kotinurkilla kunniakierroksia lähikaduilla. Luukku auki, Hannes seisomassa lippuineen puoliksi auton ulkopuolella.  Voi sitä riemua ja huutoa, kun auto aarteineen sivuuttaa uudelleen ja uudelleen kotiin jo tulleiden ensimmäisten onnittelijoiden joukon. 

 

 

 

 

Kodin takapiha on koristeltu ilmapalloin, julistein ja kukin. Ilmassa on suuren juhlan tuntua.

 

 

  

        

 

Vieraiden virta on ohjelmoitu hienosti ja kun ilmojen haltija soi aurinkoisen sään, koronariski on minimoitu.

 

Kotona juhlintaa, syömistä, juomia, naurua, juttelua, sukulaisten tapaamisia. Hyvä tunnelma ja kiva on tavata monia sukulaisia ja tuttuja pitkästä aikaa. 

 

Pöydissä kiertää kirjanen, jonne jokainen kirjoittaa ylioppilaalle jonkin tärkeän elämänohjeen! Reseptejä, viisauksia, hauskuutta. Kiva ”ohjelmanumero”.

 

Hienoa myös, että niin paljon itse juhlittavan ylioppilaan kavereita on tullut paikalle: työkavereita, politiikan tekijöitä, lapsuudenystäviä. 

 

Hanneksen kaikissa juhlissa on lahjojen avaaminen aina ollut yksi keskeinen elementti. Niin nytkin.

 

Lahjojen luonteesta huomaa, että juhlittava on nuori aikuinen, joka pian  muuttaa pois lapsuudenkodista (asuntojonoon on kirjauduttu ja Hanneksen omien sanojen mukaan muutto on  ajankohtaista ehkä noin neljän vuoden kuluttua…): laseja, mukeja, paahdin, paistinpannu, aterimia jne – kulttuuririentojen lahjakortteja ja vaatelahjoja tai polkupyörää unohtamatta…

 

  

 

Kun viimeiset kutsutut vieraat ovat lähteneet, kello on jo 23 ja uusi ylioppilas kiirehtii eteenpäin – luokan iltajuhlaan. 

 

Päivä on ollut pitkä, vaiheikas, täynnä iloisia yllätyksiä, naurua, rakkautta. Kaiken yllä leijuu 

tietoisuus siitä, että uusi elämänvaihe on edessä ja jo ihan nurkan takana. 

 

Ihana päivä. Ihana reissu. Uusia kokemuksia ja elämyksiä..

 

Siitä nyt tie menevi

Ura uusi urkenevi

Laajemmille laulajoille

Runsahammille runoille

Nuorisossa nousevassa 

Kansassa kasuavassa!

(Kalevalan loppu)

 

 

 

 

KIRJOITUSKILPAILUN TULOSTA

TUOKIOITA HELSINGISSÄNI

 

Kuljen  Vanhankaupungintietä Koskelantien puoleisessa päässä olevalle historialliselle alueelle, Kellomäelle. Kukkulalle vievän tien puolivälissä vasemmalla, on punainen rakennus, Spaakin Villa, mummolani ja vain muutaman askelen päässä kivipaasi: "Tälle paikalle perusti Kustaa Vaasa Helsingin kaupungin vuonna 1550.  På denna plats grundade Gustav Vasa Helsingfors stad år 1550." 

 

Villan pihapiiri on muuttunut sitten lapsuuteni, mutta talo seisoo edelleen paikallaan. Tunnen tutut nokkosen ja sireenien tuoksut.  Sieluni silmin näen enon hakkaavan puita liiterissä ja mummon kantavan suuria kaalinpäitä ulkovaraston takana olevalta viljelmältä. 

 

Kipuan Kellomäen harjalle kapeaa, maksaruohojen reunustamaa sorapolkua.  Huipulla seisoo korkea Ruotsin vallan ajan muistomerkki, jonka juurelta avautuvat silmien eteen upeat näköalat niin vieressä avautuvalle Vanhankaupungin lahdelle kuin kauemmas, yli kaupungin kattojen. Suljen silmät ja vedän sisään raikasta meri-ilmaa.

 

Spaakin naapurissa Kellomäen koillisrinteessä oli ennen vesijohtolaitoksen eli ”Vatulin” työntekijöiden asuntoalue.  Nykyistä Voimalamuseota vastapäätä, Hämeentien loppupäässä, Vantaankosken yli johtavan sillan kulmalla olen leikkinyt monet leikit.  Nojaan Hämeentien reunassa olevaan aitaan ja katson yli Vantaanjoen. Se on koonnut vesiä pienistä jokiuomista läpi Uudenmaan ja viskoo ne tässä ryöppyinä ja kuohuina yli koskessa makaavien, veden hiomien kivien. Vesi pärskyy kasvoille ja valon osuessa pisaroihin kosken yllä näen tuhansia pieniä sateenkaaria. Kosken vastarannalla seisoo muutama poika onkimassa ja Kuninkaankartanon saarelta pilkahtaa museo- ja Koskenrannan tapahtuma-alue. Tekniikan museossa on paljon mielenkiintoista nähtävää, mutta suuntaan Koskenrannan ravintolaan nauttimaan maukkaan kala-aterian.  

 

Tyytyväisin mielin kävelen Hämeentietä kohti Toukolaa. Ohitan vanhan kauppahallin, Arabian-Iittalan tehtaanmyymälän ja designmuseon, Annalan puutarhan ja huvilan ja ohitan historiallisen Kumtähden kentän. 

 

Arabianrannan uusien, korkeiden talojen kohdalla hyppään raitiovaunuun numero 8 ja suuntaan kohti Helsingin keskustaa.  

 

”Anteeksi rouva, mutta teiltä unohtui matkakortin leimaaminen. Jos tarkastaja tulee, niin siitä rapsahtaa sakko”, huomauttaa harmaantunut mies vastapäiseltä penkiltä.

”Ei hätää”, vastaan. ”Minulla on mobiililippu. Kiitos huomaavaisuudesta”.

 

Vallilan siirtolapuutarha asukkaineen toivottaa yleisön tervetulleeksi nauttimaan luonnon rauhasta ja kauneudesta. Puutarhan eteläreunalla seisoo ylväänä Paavalin kirkko. Sitä pidettiin ennen muinoin kaupungin ja maaseudun rajan maamerkkinä. 

 

Raitiovaunu kolistelee Sturenkatua pitkin lähes Kulttuuritalolle. Siinä se kurvaa vasemmalle ja hyppään raitiovaunusta Urheilutalon nurkalla, lähellä Linnanmäen huvipuistoa, jossa kävijä voi kokeilla omia rajojaan vanhassa tervalta tuoksuvassa vuoristoradassa tai uusissa ihmeellisissä kieputtimissa ja syöksyhärveleissä - tai kokea samaa hurmosta kuin moni vuonna 1959 Paul Ankan ”Dianan” tahdissa keinuessaan.  

 

Linnanmäen sijaan suuntaan kohti Fleminginkatua, jossa nousen raitiovaunuun numero 9.  Sillä   pääsee Pasilan rautatieasemalta Jätkäsaareen asti niin halutessaan, mutta minulla on mielessäni vain lyhyt hyppäys Hakaniemeen. 

 

Ratikassa vastapäätäni istuu tyttö ja poika, ikää kummallakin kymmenen vuotta ja rapiat päälle. 

Päät yhdessä he lukevat sarjakuvalehteä ja nauravat ääneen vähän väliä.  Pojan taskusta pilkottaa toinen lehti. 

 

”Taidatte tykätä sarjakuvista?” virittelen keskustelua. 

”Joo, mä ja sisko ollaan opittu lukemaankin Aku Ankasta”.

”Hieno juttu. Oletteko tehneet omia sarjakuvia”, jatkan juttua.

”Ollaan me tehty ja nyt ollaan menossa Sarjakuvakeskuksen kurssille.  Hei, se onkin jo tossa, Porthaninkadulla. Meidän pitää jäädä pois”.

”Kiitos seurasta”, sanon, ”hyvää kurssia”.

 

Hakaniemen torin laidalla jään pois ja tutkailen ympäristöä. Vanha kauppahalli on paketissa ja sen viereen on avattu uusi, väliaikainen.  Menen metroaseman sisäänkäynnin ohi halliin. Etsin sopivan kahvipaikan ja tilaan cappuccinon.  

 

Tiskin lähellä istuu valkohapsinen, vilkkuvasilmäinen rouva yksin. 

”Saanko istua samaan pöytään?”

”Mielihyvin. Tervetuloa”. 

”Harmi, että tuo vanha halli on edelleen remontissa. Siellä sitä oli tunnelmaa”, rouva jatkaa.

”Huomasin sen. En muistanutkaan, että sitä saneerataan. Onko teillä tietoa, milloin se taas avataan”, kysyn.

”Eiköhän siinä vuoden verran mene. Sen punatiilinen ulkokuorikin nostaa muistoja mieleen. Mutta kyllähän yli satavuotias tarvitsee huoltoa ja hoitoa. Minä kun olen paljasjalkainen kalliolainen, niin olen siellä ehtinyt käydä tuhansia kertoja. Nytkin tunnen elävästi sen tuoksut ja kuulen kauppiaitten huudot ja asiakkaitten kiistelyn ja naurut”, kahviseurani jatkaa.  ”Kalliossa asuu nykyään paljon julkkiksia. Olen nähnyt täällä monta kertaa entisen presidenttimme, Tarja Halosen. Hänellä on vanhan hallin kahvilassa ihan nimikkopöytä”, rouva kehaisee.  ”Kun kaupunginteatteri on tuossa kulman takana, niin usein näkyy myös näyttelijöitä ja tietenkin kalliolaisia kirjailijoita. Hyvässä seurassa ollaan - ja ylpeitä omista.”

”Hienoa, niin pitääkin”, vahvistan. ”Hyvää kahvia ja korvapuustia täällä saakin – ja hyvässä seurassa. Kiitos kovasti ja hyvää jatkoa”. 

 

Raitiovaunu 9:llä ajan nyt vain yhden pysäkkivälin, historiallisen Pitkänsillan yli ja jatkan matkaa jalan Kaisaniemen kasvitieteelliseen puutarhaan.  Heti portista astuessani voin aistia rauhan ja tasapainon. Täällä ei ole kiire.  Ihaillessani ulkoalueen puita, pensaita, kukkia, istutuksia - tuoksuja, värejä ja ääniä kuulen kauempaa katusoittajan huilun. Nautin.  Voin kuvitella, miten historiamme merkkihenkilöt jo 1800-luvulla ovat kulkeneet täällä puutarhan puiden tarinoita kuunnellen ja sen poluilla haaveillen. Viivähdän hetken niissä tunnelmissa.

 

Tulen puutarhavaellukseltani rautatientorille ja astun nykyisyyteen. Kohtaan samaan aikaan vanhan ja uuden, koristeellisen ja pelkistetyn, musiikin ja melun, lämmön ja viileyden.  Helsingissäni.

 

 

Tällä jutulla sain palkinnon Books on Demandin ja Travel Kollektin järjestämässä kirjoituskilpailussa keväällä 2020. Juttu mukana kuvassa olevassa antologiassa.

 

SOSIAALISISTA SUHTEISTA

Tapahtuu joskus menneinä vuosikymmeninä ...

 

Talvi-ilta hämärtyy. Päivä on aherrettu, kukin tahollaan ja nyt on kokoonnuttu tupaan. Lapset ovat tulleet koulusta ja tehneet läksyt. Isä palannut työmaalta kotiin ja äiti saanut navetta-askareet hoidetuiksi.  Iltaruoka on syöty, pöytä tyhjennetty ja astiat tiskattu.  Yhteistuumin - pienen kinastelun säestämänä.

 

Kun tänään ei tule radiosta (Suomen Yleisradio, yksi asema)  mitään kiinnostavaa, sitä ei avata, vaan päätetään pelata ”ammattileikkiä”.  Tämä on perheen suosikki. Siinä yksi osallistujista keksii jonkin ammatin ja muut yrittävät arvata kysymyksin, minkä työn tekijästä on kyse.  Kysymykset on mietittävä tarkkaan, koska vastaus on aina vain ”kyllä” tai ”ei”. On tärkeää myös kuunnella, mitä muut kysyvät ja painettava mieleen vastaukset. 

 

Arvoituksellisen ammatin miettijälle on tärkeää löytää sellainen, jonka keksiminen on vaikeaa. Mitä kauemmin leikki kestää, sitä parempi. 

 

Kysyjien on joskus vaikea muistaa vuorojärjestystä ja äänet nousevat innostuksen myötä. Kysymysten edetessä on lupa huutaa väliin vastausehdotuksia, muuten noudatetaan samaa kiertoa kuin kello.

 

Pelissä pärjäävät parhaiten ne, jotka malttavat kuunnella sekä kysymykset että vastaukset. Ja ne joilla on hyvä mielikuvitus ja muisti.

 

Joskus tuntuu, että ihan kaikki on jo kysytty ja silloin tullaan pelin ehkä parhaimpaan osaan:

”Näytä, miten sitä tehdään!”

 

Tässä kohdin osallistujien näyttelijänlahjat pääsevät oikeuksiinsa.

 

Maanviljelijän kohdalla vastaaja kävelee suoraselkäisenä pellon poikki ja joka kahdeskymmenes askel on muita pidempi – ojan yli siinä harpataan.

 

Postinkantaja ajaa pyörällä, avaa postilaatikon ja panee siihen postin ja jatkaa matkaa…

 

Parasta on kuitenkin – ja aina siihen tullaan – kun isä esittää oman suosikkiammattinsa tekemistä. Haudankaivajaa! Lapiolla, ilman kaivinkonetta.  Aina hän heittää haudan pohjalta myös jotain ylös. 

 

Sosiaalisten suhteiden ytimessä ovat perhe ja koulu. Muusta maailmasta tietoa on vähän. Siksi kai perhesiteet ja koulukaverit kansakoulusta lähtien ovat minullekin niin tärkeitä!

P.S. Mainitsin ensimmäisessä lauseessa sanan tupa.  Tässä yhteydessä sillä tarkoitetaan kodin sydäntä. Huone, joka on keittiö, ruokailutila, olohuone, joillekin myös makuutila. Siinä viihdytetään vieraat ja nuhdellaan lapset. Siinä tanssitaan, lauletaan ja kudotaan matot.

Todellinen monitoimitila. Kodin tupa.

TAMMITUNNELMAA vuonna 2021

Ensilumi 2020

Viime yönä on satanut lunta. Sitä ei ole paljon, mutta riittää kuitenkin peittämään pihojen ja kadun  asfaltit ja pudonneet lehdet.

Kummallinen vuosi. Muutenkin kuin, että ensilumi tuli vasta nyt.  Vuoden pari ensimmäistä kuukautta elettiin "normaalioloissa" ja sitten tömähti. Korona.

Kotona pysyminen sujuu hyvin.  Yksin eläjän tilanne ei sosiaalisten kontaktien suhteen ole juurikaan muuttunut. Tai ehkä niin, että kun ei ole kannattanut istua ja surkutella yksin olemista, aikaa on liiennyt vanhojen aikojen ja ihmisten muisteluun. 

On syntynyt pieni muistelukirjakin. "Mansikoita ojanpientareilla".  Ja muutakin on tullut kirjoiteltua.

Lisäksi olen alkanut kaivaa esiin vanhoja tuttuja, joiden kanssa sosiaalisessa mediassa tapaaminen on ollut riemuisaa.  

Vanhoja muistellessa ja menneiden tapahtumien selvittämisessä on löytynyt myös ihan uusia tuttavuuksia.  

"Karanteenimaiset" tilanteet ovat tarjonneet oivan tilaisuuden tutkia omaa sisintä ja jopa tutustua itseensä vähän paremmin. Kaikenlaista on löytynyt!

Kun katson tarkemmin

Lempein, rakastavin silmin

 

Näen aivojen voiman 

Niiden innon keksiä uutta ja hyvää

Luoda sanoja ja lauseita

Joilla avaan oven itseeni ja 

Muiden maailmoihin

 

Näen muistini valtavan arkiston

Sieltä ammennan tietoja, taitoja

Muistialbumin kauniit kuvat 

Joista muistan auringon ja valon

 

Näen avaran ja täyden sydämen

Sen kammiot täynnä hyllyjä  

Ja hyllyt täynnä jakamattomia 

Tai palautettuja paketteja

 

Sydämeni varastossa on rajattomasti 

Lämpöä

Lempeä

Rakkautta

Hellyyttä

Anteeksipyytämistä

Anteeksiantoa

 

Tässä olen

 

Paljaana

 

 

Ó Astaterhikki Salonen

Lokakuinen harmaus

Veli on poissa.  Ajatuksissa ja muistoissa aina mukana

 

ERÄÄNÄ LOKAKUUN PÄIVÄNÄ

 

 

Katselen ikkunan läpi parvekkeeni edessä 

kasvavia koivuja.

Kolme.

Reunimmaisten lehdet ovat jo keltaiset ja 

odottavat putoamistaan. 

Maatumista.

Keskimmäinen, kaiketi nuorin, 

on edelleen vihreä ja 

yrittää peitellä esiin puskevaa keltaista.

 

Minä, harmaine hapsineni, 

olen ylpeä vaalentuneista hiuksistani.

Kerran ne olivat tummat ja kiiltävät.

Hulmusivat tuulessa.

 

Nyt ne kertovat tarinoita

elämästä

ihmisten kohtaamisesta

suruista ja iloista

onnesta ja menetyksistä.

 

Lokakuisen päivän harmaudessa

odotan huomisen aurinkoa

Runo on omistettu siskoilleni Ullalle ja Aulille, veljeämme Timoa muistaen

Kuva on enon emännältä saatu kortti 

Yksityisiä ajatuksia demokratiastamme

Kouluissamme demokratian opetuksessa kerrotaan mm. näin:

 

”Demokratia tarkoittaa sananmukaisesti kansan valtaa (kreik. demos = kansa, kratos = valta). Demokratiassa kansalla on oikeus poliittisen vallan käyttöön ja oikeus vaikuttaa yhteisiin asioihin.” (Lainaus Opetushallituksen sivuilta)

 

Kun itse tulen yritysmaailmasta, tulkitsen asioita helposti liike-elämän ja johtamisen näkökulmasta. Niinpä edellä lainattukin kääntyy mielessäni nopeasti yrityksen organisaatiokaavioksi.

 

Siinä mallissa ylintä valtaa käyttää kansa, joka rekrytoi henkilökuntaa yhteisiä asioita hoitamaan.  Niin johdon kuin muun henkilöstön valinta tapahtuu vaaleissa. Ennen valintaa työhön halukkaat esittelevät osaamistaan ja tietenkin ”haastattelemme” hakijat, esitämme heille kysymyksiä ja edellytämme asiallisia, rehellisiä vastauksia. Tätä rekrytointiprosessin vaihetta kutsutaan  vaalikampanjaksi.

 

Kun valinnat on suoritettu ja porukat alkavat hommiin, delegoimme heille erilaisia tehtäviä. 

 

Delegointi, se onkin mielenkiintoinen termi.  Määritelmiä löytyy roppakaupalla. Itselleni se tarkoittaa joidenkin tehtävien siirtoa toiselle, joka osaa yhtä hyvin tai paremmin ja jolla on resursseja. Jotta delegointi onnistuu, on tehtävän suorittajalle annettava valtuudet, joita asioiden hoitamisessa tarvitaan. Delegoijan pitää osata 1) valita oikeat henkilöt 2) osata kertoa tehtävän tavoitteet ja merkitys 3) luovuttaa päätösvaltaa oikeassa suhteessa ja 4) kehittää tehokas raportointimalli.

 

Ennen muuta pitää muistaa, että vastuu toiminnan kokonaisvaltaisesta onnistumisesta on aina delegoijalla! 

Kun yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, piirrään kaavion.

 

Tämä mukaan me kansalaiset olemme valtahierarkian huipulla.  Me emme ole hallintoalamaisia, vaan koko järjestelmän johtajia – jos niin haluamme.

 

Jos näin hahmotamme demokratiaa eli kansan valtaa, se merkitsee, että vastuu maamme asioiden hoidosta on viime kädessä meillä kansalaisilla, kaikilla. Emme voi mennä hallitusten tai edustustojen tai virkamiesten selän taakse. 

 

Meidän kaikkien on oltava valppaina, ajateltava omilla aivoillamme ja toimittava, jos näemme epäkohtia asioiden hoidossa.

 

Kannustavaa palautetta ja kiitosta tulee myös antaa, jos valitsemamme porukat toimivat hyvin!

 

P.S. Kirjoitettuani edellä olevan, tulee vain mieleen, että mihin tässä mallissa sijoitetaan puolueet.   Yritysmaailmassa ne olisivat kai lähinnä henkilöstövuokrausta/-välitystä harjoittavia yksiköitä.