KIRJOITUSKILPAILUN TULOSTA
TUOKIOITA HELSINGISSÄNI
Kuljen Vanhankaupungintietä Koskelantien puoleisessa päässä olevalle historialliselle alueelle, Kellomäelle. Kukkulalle vievän tien puolivälissä vasemmalla, on punainen rakennus, Spaakin Villa, mummolani ja vain muutaman askelen päässä kivipaasi: "Tälle paikalle perusti Kustaa Vaasa Helsingin kaupungin vuonna 1550. På denna plats grundade Gustav Vasa Helsingfors stad år 1550."
Villan pihapiiri on muuttunut sitten lapsuuteni, mutta talo seisoo edelleen paikallaan. Tunnen tutut nokkosen ja sireenien tuoksut. Sieluni silmin näen enon hakkaavan puita liiterissä ja mummon kantavan suuria kaalinpäitä ulkovaraston takana olevalta viljelmältä.
Kipuan Kellomäen harjalle kapeaa, maksaruohojen reunustamaa sorapolkua. Huipulla seisoo korkea Ruotsin vallan ajan muistomerkki, jonka juurelta avautuvat silmien eteen upeat näköalat niin vieressä avautuvalle Vanhankaupungin lahdelle kuin kauemmas, yli kaupungin kattojen. Suljen silmät ja vedän sisään raikasta meri-ilmaa.
Spaakin naapurissa Kellomäen koillisrinteessä oli ennen vesijohtolaitoksen eli ”Vatulin” työntekijöiden asuntoalue. Nykyistä Voimalamuseota vastapäätä, Hämeentien loppupäässä, Vantaankosken yli johtavan sillan kulmalla olen leikkinyt monet leikit. Nojaan Hämeentien reunassa olevaan aitaan ja katson yli Vantaanjoen. Se on koonnut vesiä pienistä jokiuomista läpi Uudenmaan ja viskoo ne tässä ryöppyinä ja kuohuina yli koskessa makaavien, veden hiomien kivien. Vesi pärskyy kasvoille ja valon osuessa pisaroihin kosken yllä näen tuhansia pieniä sateenkaaria. Kosken vastarannalla seisoo muutama poika onkimassa ja Kuninkaankartanon saarelta pilkahtaa museo- ja Koskenrannan tapahtuma-alue. Tekniikan museossa on paljon mielenkiintoista nähtävää, mutta suuntaan Koskenrannan ravintolaan nauttimaan maukkaan kala-aterian.
Tyytyväisin mielin kävelen Hämeentietä kohti Toukolaa. Ohitan vanhan kauppahallin, Arabian-Iittalan tehtaanmyymälän ja designmuseon, Annalan puutarhan ja huvilan ja ohitan historiallisen Kumtähden kentän.
Arabianrannan uusien, korkeiden talojen kohdalla hyppään raitiovaunuun numero 8 ja suuntaan kohti Helsingin keskustaa.
”Anteeksi rouva, mutta teiltä unohtui matkakortin leimaaminen. Jos tarkastaja tulee, niin siitä rapsahtaa sakko”, huomauttaa harmaantunut mies vastapäiseltä penkiltä.
”Ei hätää”, vastaan. ”Minulla on mobiililippu. Kiitos huomaavaisuudesta”.
Vallilan siirtolapuutarha asukkaineen toivottaa yleisön tervetulleeksi nauttimaan luonnon rauhasta ja kauneudesta. Puutarhan eteläreunalla seisoo ylväänä Paavalin kirkko. Sitä pidettiin ennen muinoin kaupungin ja maaseudun rajan maamerkkinä.
Raitiovaunu kolistelee Sturenkatua pitkin lähes Kulttuuritalolle. Siinä se kurvaa vasemmalle ja hyppään raitiovaunusta Urheilutalon nurkalla, lähellä Linnanmäen huvipuistoa, jossa kävijä voi kokeilla omia rajojaan vanhassa tervalta tuoksuvassa vuoristoradassa tai uusissa ihmeellisissä kieputtimissa ja syöksyhärveleissä - tai kokea samaa hurmosta kuin moni vuonna 1959 Paul Ankan ”Dianan” tahdissa keinuessaan.
Linnanmäen sijaan suuntaan kohti Fleminginkatua, jossa nousen raitiovaunuun numero 9. Sillä pääsee Pasilan rautatieasemalta Jätkäsaareen asti niin halutessaan, mutta minulla on mielessäni vain lyhyt hyppäys Hakaniemeen.
Ratikassa vastapäätäni istuu tyttö ja poika, ikää kummallakin kymmenen vuotta ja rapiat päälle.
Päät yhdessä he lukevat sarjakuvalehteä ja nauravat ääneen vähän väliä. Pojan taskusta pilkottaa toinen lehti.
”Taidatte tykätä sarjakuvista?” virittelen keskustelua.
”Joo, mä ja sisko ollaan opittu lukemaankin Aku Ankasta”.
”Hieno juttu. Oletteko tehneet omia sarjakuvia”, jatkan juttua.
”Ollaan me tehty ja nyt ollaan menossa Sarjakuvakeskuksen kurssille. Hei, se onkin jo tossa, Porthaninkadulla. Meidän pitää jäädä pois”.
”Kiitos seurasta”, sanon, ”hyvää kurssia”.
Hakaniemen torin laidalla jään pois ja tutkailen ympäristöä. Vanha kauppahalli on paketissa ja sen viereen on avattu uusi, väliaikainen. Menen metroaseman sisäänkäynnin ohi halliin. Etsin sopivan kahvipaikan ja tilaan cappuccinon.
Tiskin lähellä istuu valkohapsinen, vilkkuvasilmäinen rouva yksin.
”Saanko istua samaan pöytään?”
”Mielihyvin. Tervetuloa”.
”Harmi, että tuo vanha halli on edelleen remontissa. Siellä sitä oli tunnelmaa”, rouva jatkaa.
”Huomasin sen. En muistanutkaan, että sitä saneerataan. Onko teillä tietoa, milloin se taas avataan”, kysyn.
”Eiköhän siinä vuoden verran mene. Sen punatiilinen ulkokuorikin nostaa muistoja mieleen. Mutta kyllähän yli satavuotias tarvitsee huoltoa ja hoitoa. Minä kun olen paljasjalkainen kalliolainen, niin olen siellä ehtinyt käydä tuhansia kertoja. Nytkin tunnen elävästi sen tuoksut ja kuulen kauppiaitten huudot ja asiakkaitten kiistelyn ja naurut”, kahviseurani jatkaa. ”Kalliossa asuu nykyään paljon julkkiksia. Olen nähnyt täällä monta kertaa entisen presidenttimme, Tarja Halosen. Hänellä on vanhan hallin kahvilassa ihan nimikkopöytä”, rouva kehaisee. ”Kun kaupunginteatteri on tuossa kulman takana, niin usein näkyy myös näyttelijöitä ja tietenkin kalliolaisia kirjailijoita. Hyvässä seurassa ollaan - ja ylpeitä omista.”
”Hienoa, niin pitääkin”, vahvistan. ”Hyvää kahvia ja korvapuustia täällä saakin – ja hyvässä seurassa. Kiitos kovasti ja hyvää jatkoa”.
Raitiovaunu 9:llä ajan nyt vain yhden pysäkkivälin, historiallisen Pitkänsillan yli ja jatkan matkaa jalan Kaisaniemen kasvitieteelliseen puutarhaan. Heti portista astuessani voin aistia rauhan ja tasapainon. Täällä ei ole kiire. Ihaillessani ulkoalueen puita, pensaita, kukkia, istutuksia - tuoksuja, värejä ja ääniä kuulen kauempaa katusoittajan huilun. Nautin. Voin kuvitella, miten historiamme merkkihenkilöt jo 1800-luvulla ovat kulkeneet täällä puutarhan puiden tarinoita kuunnellen ja sen poluilla haaveillen. Viivähdän hetken niissä tunnelmissa.
Tulen puutarhavaellukseltani rautatientorille ja astun nykyisyyteen. Kohtaan samaan aikaan vanhan ja uuden, koristeellisen ja pelkistetyn, musiikin ja melun, lämmön ja viileyden. Helsingissäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti