Moi isä ja äiti! 
Tervehdys koti-Suomeen täältä HaNoista,
Kiitos kirjeestä, jonka avulla pysyn kärryillä menosta siellä maapallon tutummalla puolella.
Sain sen käsityksen, että muuten kaikki on hyvin paitsi Ullan työtilanne vähän huolestuttaa työpaikan konkurssin takia. Toivottavasti U löytää hyvän uuden koulutus- tai työpaikan mahdollisimman pian. Tärkeintä on kuulla, että olette kaikki terveitä ja reippaita.
Minä olen päässyt täällä hyvin töitten alkuun. Toukokuu meni tutustuessa vacvinalaisiin (yhteistyökumppanin toimiston porukat) ja koulutusmateriaalien valmisteluun. Olen lukenut Vietnamin kommunistisen puolueen ohjelmaa tälle ja tuleville vuosille ja olen yrittänyt sieltä saada vihjeitä siitä, mikä on tässä maassa tärkeää. Yksi nousee ylitse muiden ja se on Ho Chi Minh eli Anh (setä) Ho. Vacvinalaiset ovat ottaneet minut hyvin vastaan ja jotenkin uskon heidän alkaneen luottaa minuun ja tekemiseeni. Se onkin täällä tärkeää.
Työnjako vietnamilaisten itsensä ja meidän kesken on selkeä: he itse valitsevat ne perheet, jotka pääsevät mukaan ohjelmaamme eli saavat pienen lainan siementen, kalan- ja kananpoikasten sekä taimien ostoon. Yleensä perhe elää äidin varassa. Isät ovat jossain kauempana siirtotyössä. Laina on pieni, keskimäärin noin 150-200 markkaa ja sen takaisinmaksuaika on 1-2 vuotta, jonka jälkeen raha lähtee kiertoon ja uusi perhe voi saada lainaa. Lainasta ei peritä korkoa ja tämä on minusta tosi oikeudenmukainen malli.
Kerroinko jo, että toisen kylän elinkeino on kaislamattojen kutominen ja toisen teen kasvattaminen. Minun pitäisi heidän kanssaan kehittää tapoja, joilla he saavat paremman hinnan tuotteistaan. Minua huolettaa se, miten kaislojen värjäämiseen käytetty kemiallinen väri päästetään luontoon.
Käymme kummassakin kylässä kahden viikon välein. Valmistelen molemmille aina päivän mittaisen koulutuksen, johon tulkki tutustuu, että osaa tapaamisissa kertoa ydinviestin oikein. Pääsemme Thanhin kanssa näin keskustelemaan monista eroista ja samanlaisuuksista maittemme tavoissa. Meistä on tullut ystäviä. Hän on ahkera tyttö, joka pitkän päivän jälkeen vielä jaksaa opiskella atk:ta ja englantia.
Usein mukanamme on mies, joka on opiskellut Neuvostoliitossa maanviljelystä ja ollut töissä Angolassa. Hän puhuu vähän saksaa. Hän kulkee mukana, jotta osaa minun kotiinpaluuni jälkeen jatkaa koulutuksia markkinoinnin asioissa.
Yleensä koulutukset järjestetään kunnantalolla, jonka ”sali” on täynnä innokkaita kuulijoita (40-60 henkeä) ja lisäksi ikkunoiden takana paljon kyläläisiä. Oppimisen halu ja ilo on suurta! Varmaan myös valkonaaman näkeminen kiinnostaa!
Jotta kyliin jäisi pysyvä jälki, järjestämme myös ”kyläpäälliköille” seminaareja.
Kyllä ihmisten kanssa on ihana puuhailla. Pakko kertoa pari kivaa kohtausta.
Eka stoori:
”Istumme lounaalla siellä teenviljelykylällä. Olen halunnut kunnioittaa kyläläisiä pukeutumalla kauniisti ja olen jopa lakannut kynteni kirkkaanpunaisella lakalla. Yhtäkkiä vieressäni istuva nainen ottaa käteni ja asettaa sen omansa viereen. Minun vaalea punakyntinen käteni hänen vahvan mustakyntisen kätensä vieressä. Hänen kyntensä ovat mustuneet teen lehtien keräämisestä. Katsomme toisiamme silmiin ja purskahdamme raikuvaan nauruun. Tämä toistuu viisi kertaa. Olemme siskokset.
Toinen stoori:
”Vacvinan toimistolla olevassa suuressa salissa on menossa koulutusseminaari, aiheena uusien markkinoiden avaaminen.
Olemme tehneet ryhmätöitä, asettaneet tavoitteita, miettineet toimenpiteitä ja jo ansainneet lounaan. Syömme lounasta koulutustilassa, jonne on loihdittu pho’ta eli keittoa, riisiä, salaattia, kananmunaa ja kananpaloja. Olen muuten oppinut jo hyvin syömään puikoilla.
Kun lounas on syöty, istun omalla paikallani ja tutkailen jatko-ohjelmaa. Huomaan, että jotkut osallistujat katselevat minua vaivautuneen näköisinä. Sitten hoksaan, että lounaan jälkeen kuuluu vetää pitkäkseen ja antaa ruuan lasehtia. Vedän kaksi tuolia vierekkäin ja asetun makaamaan. Samassa kaikki muutkin ovat potslojoo! ”
Taidan olla aikamoinen auktoriteetti.
Se töistä. Ostin itselleni polkupyörän. Vihreän. Vähän samalainen kuin 12-vuotislahjaksi saamani Pyrkijä. Sillä on mukava liikkua ja pääosin turvallista. Hanoi on miljoonakaupunki, jossa toistaiseksi aika vähän autoja. Mopoja ja polkupyöriä sitäkin enemmän. Olen tehnyt pitkiä retkiä ja yritän hahmottaa tämä kaupungin eri osia. Ihmiset pitävät minua hulluna, kun ajelen pyörällä keskipäivän paahteen aikaan. Pidä päässäni tyypillistä päähinettä, joka tunnetaan nimellä ”conical hat”. Yritän ajaa ryhdikkäänä ja ylväänä kuin vietnamilaiset tytöt kauniissa Ao Zai’ssa. (Ao zai on heidän kansallispukunsa, jota isot tytöt käyttävät myös koulupukuina).
Voi miten kauniita he ovatkaan!
Toukokuussa oli meillä kotona kamala rytäkkä. Sääriini ilmestyi kauhean paljon punaisia patteja Luulin niitä moskiittojen puremiksi ja menin tuohon vieressä olevaan Tanskan punaisen ristin lääkärille. Hän totesi ykskantaan, että puremat ovat lutikoiden aiheuttamia. Sain lääkevoidetta ja hyvät ohjeet koko huushollin puhdistamiseen. Meillä ei ole pesukonetta, mutta onneksi saimme luvan käyttää perusteelliseen valkopyykkiin Suomen vesileirin pesutupaa. Suomalaisten asuinaluetta kutsutaan vesileiriksi, koska siellä asuvat ovat enimmäkseen töissä Hanoin vesijohtoverkoston rakentamisprojektissa.
Tässä tärkeimmät tällä kertaa. Vaikka aika kuluu nopeasti ja viihdyn täällä hyvin, tiedätte, että olen kova ikävöimään. Luen uudelleen ja uudelleen tätä äidin kirjoittaman kirjeen viimeistä lausetta.
Terveiset kaikille siellä. Jyvälänkulma on sittenkin aina se paras paikka maailmassa!
Asta
P.S. Sääret ovat siis parantuneet ja entistä ehommat!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti