HETKI ENNEN - HANOI, VIETNAM

Air Francen kone on lähtenyt Pariisista ja on nyt välilaskun jälkeen matkalla Bangkokista Hanoihin. Lähestymme pitkän lentomatkan määränpäätä. 

 

Istun koneen etuosassa, ikkunapaikalla.  Laskeuduttuamme pilvien alapuolelle alan hahmottaa riisipeltoja, korkeita taloja ja pienenpieniä majoja. Maiseman väreissä vuorottelevat vihreän ja ruskean eri sävyt. 

 

Pian koneen pyörät koskettava kentän pintaa. Kone tärähtää ja autan lentäjää jarruttamaan - edessä olevaa jalkatukea tiukasti painaen.  Pidän itseni vakaasti istumassa ja pidän kiinni edessä olevan istuimen selkänojasta. Sydän tykyttää.  

 

Koneessa puheiden sorina lisääntyy. Kielet sekoittuvat.

 

Turvavyön merkkivalo sammuu ja pian koneen moottorit pysähtyvät.  Seisomme Hanoin lentokentällä 50 metrin päässä terminaalista. Istun rauhassa ja odotan nopeampien ottavan laukkunsa ja suuntaavan kohti uloskäyntiä. Näin kaukana kotoa en ole vielä koskaan ennen ollut.  Vatsassa edestakaisin lentelevät perhoset kutittavat ja pistelevät. Painan palleaa saadakseni paremmin henkeä. 

 

Miten tänne jouduin? Olinko ihan hullu? Entä jos en onnistukaan projektini toteutuksessa.

Ilon, pelon, innostuksen ja suuren odotuksen vallassa nousen, otan  pienen punaisen laukkuni yläpuolella olevasta luukusta. 

 

Siirryn koneen käytävälle ja astelen kohti uloskäyntiä. Hymyillen kiitän ovella seisovaa lentoemäntää ja astun aukon ulkopuolelle siirrettyjen portaiden yläaskelmalle.  Pysähdyn.

 

Sotilaiden näköisiä miehiä aseet kupeillaan. Kuivaakin kuivempi kenttä, jossa punaista hiekkaa. Matalan, harmaan terminaalirakennuksen vierellä mustatukkaisia ihmisiä vieri vieressä.  Odottavat sukulaisia tai liikekumppaneita. Kuuman tuoksu tuntuu nenässä.

Laskeutuessani portaita aivojen läpi kulkee nopea ajatus: ”Tulin kotiin”.

 

Kuvassa puoli vuotta myöhemmin .... jälleen kotiinpaluuta odottaen.

KEVÄTSIIVOUSTA

Nämä tuntemukset kirjoitin helmikuussa 2022.  Samat tunnelmat nyt,  vuotta myöhemmin.

purkamista

 

elämä on pysähtynyt

mikään ei tunnu miltään

mitä tekisin nyt

mä räjähdän koht’siltään

 

nyt saavat huonekalut kyytiä

pakko on tehdä muutosta

vähän helpottaa jo tätä lyytiä

enää tunne en voimien puutosta

 

mieltä kun puran kotvan aikaa

huomaan kiukun jo laantuneen

riehunnassa on jotain taikaa

se herättää innon taantuneen

 

mä puran, mä raivoan

revin hyllyjä hajalle

ensin rikon, sitten korjaan

menen jaksamiseni rajalle

 

voimat jo ehtyy, huilaan hetken

silmä lepää, pidän tästä 

olen tehnyt upean retken

liian ahtaasta näkymästä

 

kas, miten purkaminen vapauttaa kehon ja mielen

ja irrottaa kannat kielen

KEVÄÄN JA RAUHAN ODOTUKSESSA

ELÄMÄN TIVOLI 

 

kesäpäivä helottaa kauniina ja lämpimänä

käsi turvallisesti isän kädessä astun sisään portista

joka vie uuteen 

maailmaan, jossa en ole ennen ollut

 

niin paljon värejä, etteivät kotipellon kukatkaan

niiden loistoa voittaisi

 

nenään tunkeutuu uusia tuoksuja

jotka herättävät nälän 

makean tuoksu saa leukaperät kutiamaan ja 

yhtäkkiä suu on täynnä vettä

 

”haluatko hattaran,  tuon vaaleanpunaisen pilven”, kysyy isä

 ”se on sokeripilvi”

”haluan”, kirkkaat silmäni vastaavat

 

pieni juna puksuttaa korkealla ilmassa kulkevalla radalla

se on ihmeellistä

”mennäänkö?”

sieltä nähdään kaikki 

 

karuselleja, keinuja, kieputtimia

iso piha täynnä erilaisia koneita ja koreja

pyörivät, lentävät, säkenöivät

 ihmisiä enemmän kuin

olen koskaan samaan aikaan nähnyt

se pelottaa

puristan tiukasti isän hihaa

 

karusellin iloinen sointi kutsuu ratsastamaan

norsulla tai hevosella

kirahvilla tai aasilla – isän vierellä kuitenkin

 *

vuosien päästä 

samasta portista

nyt käsi naapurin pojan kädessä

 

vaaran tuntu houkuttaa 

kieputin pyörittää ja pyörryttää

karusellin istuimessa tuntuu kuin lentäisi ilmassa

irti kaikesta

 

autoradalla törmäilemme nauraen 

naurutalon peilit vääntävät  olemuksen

pitkäksi, lyhyeksi, vinoksi

se naurattaa niin, että vatsaan koskee 

ja posket punoittavat ja  puutuvat 

 

 vedenneitojen kiljahdukset kertovat

polskahduksesta

ihailijan tarkka heitto on osunut 

 

vekkula

yksi askel ylöspäin kaksi takaisin 

ei auta, eteenpäin, eteenpäin

 

maailmanpyörän aitiossa istumme lähekkäin

ympyrän yläkehällä kauan

 

näkymä yli kaupungin kattojen, kauas merelle

herättää kaukokaipuun 

 

ennustajan kammiossa kuulemme

suuri onni odottaa

 

nuorena parina rakkaan kanssa

käsi etsiytyy käteen

 

huumaavaa menoa 

karusellit, kahvikupit, ylös, alas, ympäri ja taas yhteen

 

tunnel of love

onnen putkessa

vain rakas olemassa

kaikki muu häviää

 

esiintymislavalla

”You are My Destiny”

tanssia penkkien välissä

nuoruuden intoa ja iloa

 

rakkaan käsi kovettuu 

sanat särkevät sydämen

ilkeiden otusten kummitusjuna

noidat, luurangot, vampyyrit

ahdistelevat, satuttavat

 

haluan pois

 

* 
 

 

taas tutun portin kautta 

kädessä lapsenlapsen lämmin käsi

 

samat karusellit

samat maailmanpyörät

samat hattarat

 

uudet vesiputoukset

uudet tulireet, rinkelit, raketit

uudet innostuneet naurut ja kiljahdukset

onni istua rauhassa katsomassa

nuoruutta ja riemua

 

haasteiden haaste 

ajo vuoristoradalla

 

en enää pelkää

en jyrkkää alamäkeä

en natisevan rakennelman romahtamista

turvana pojanpoika

tulevaisuuden toivo ja lupaus

 

maailmanpyörä pyörii

junat kulkevat

kaikki on hyvin

 

portilla katsahdan ylös

 

HELLEKESÄ

Helteiden keskellä mieleen juohtunutta:

 

Meillä kotona (ja muilla pientiloilla) oli ”maitohuone”, jossa myös veivikaivo. Se oli pieni mökki, jossa kaivon vieressä oli vesiallas. Ketjun varassa oleva ämpäri pudotettiin kaivoon alassuin ja toivottiin, että se haukkaa vettä pintaan osuessaan.  Kun ämpäri oli täynnä, se veivattiin ylös ja vesi kaadettiin selän takana olevaan altaaseen, jossa vastalypsetty maito jäähdytettiin ennen meijeriin lähettämistä. 

Helteisimpään aikaan vesialtaaseen upotettiin jäälohkareita aittan takana olevasta turvekasasta (sittemmin sahanpuru-) jäähtymistä nopeuttamaan. Ne jäät taas tuotiin talvella suurina kuutioina ja päälle ajettiin hevosella ja reellä turvetta ”omalta” suoviipaleelta. 

Että sellainen jäähdytysjärjestelmä 1950-luvulla! Eko!!

Kerran tai pari sain olla isän mukana turvetta hakemassa. Reessä oli oikeastaan vain jalakset. Isä istui hajareisin reessä olevalla poikkitelalla ja minä turvallisesti hänen edessään. Kuormaa veti hevosemme Impi, joka oli syntynyt samana vuonna kuin minä.

Parireen jalakset 

Kuva: museovirasto

Kotimme läheisyyteen jäi turvekaudesta pysyvä muisto:  turpeen mukana olevista taimista kasvoi aittan taakse kaunis pieni koivikko, josta veljeni (nyt jo edesmennyt) perhe saa edelleen iloa ja suojaa. Ja linnut kiittävät koivuihin kiinnitetyistä pöntöistä!

 

Paljonpa tulvahti noita muistoja….

KESÄ 1962

 

Muistoissani tämä kesä on muiden lapsuuden ja nuoruuden kesien tapaan lämmin, aurinkoinen ja ahomansikan tuoksun täyttämä. Tilastojen mukaan se kesä oli poikkeuksellisen kolea, mutta viis siitä!

 

Tähän kesään mahtuu paljon. Saimme uuden serkun, joka kastettiin isämme kaimaksi, Heikiksi ja jonka kummeiksi valittiin siskoni ja minut. Kummiuden suurta vastuuta tuskin ymmärsimme, mutta ylpeitä tästä kunniatehtävästä olimme – ja olemme.

 

Tavalliseen tapaani podin heinänuhaa, joka äityi tällä kertaa niin pahaksi, että sain limaa keuhkoihin ja kivun vuoksi kävelin selkä kumarassa. Kunnes - Helsingin kaupungin konepajalla työssä ollut enoni sai minut salakuljetettua työpaikkansa lääkärille. Tämä tohtori määräsi niin kovat lääkkeet, että ne nostivat kuumeen, joka ajoi ulos liman ja tulehduksen. Sen koommin en ole kuumeillut.

 

Heinä-elokuun vaihteessa Helsingissä järjestettiin kansainväliset nuorisofestivaalit – rauhan asia tärkeänä pääteemana. Juuri keskikoulun (nyk. peruskoulu) päättäneenä minua pidettiin ”kielitaiturina” ja niinpä sain festivaaleilla ”tulkin” pestin.  Univormuksi värjättiin edellisen kesän rippipuku. Harmaansinisenä se oli hyvä työasu. 

 

Kesän päätapahtuma oli kuitenkin elämäni ensimmäinen laivamatka. Ruotsin reissu. Lähdimme isonsiskon kanssa kahdestaan, kyläilemään Tukholmassa vuodesta 1957 asuvien sukulaisten luokse.  Ensimmäinen etappi oli Järvenpää. Sieltä junalla Helsinkiin ja sieltä edelleen junalla Turkuun. Liput Turusta lähtevään Bore-laivaan oli ostettu ja matkaan oli hyvin valmistauduttu.  Varmuuden vuoksi kysyimme neuvoa Turun satamassa, vaikka laiturissa näkyi vain yksi alus ”Bore”. ”Meneekö tämä laiva Tukholmaan”, kysyimme ja saimme nauravilta kanssamatkustajilta myönteisen vastauksen.

 

Menomatkan loppumetreillä tapasin laivalla ihanan saksalaispojan, johon ihastuin ikihyviksi ja jonka kanssa kirjoittelimme ja pidimme yhteyttä useita vuosia.  Ensirakkauteni.

 

Tukholmassa saimme ihailla Suuren Maailman juttuja, kävimme Suomi-talolla tansseissa, ajoimme Metrolla ja pidimme hauskaa. Se ihmetytti, että tukholmalaiset ylittivät kadun, vaikka tolpassa paloi punainen valo. Ei vaan Suomessa!

 

Viikko Nackassa, Sickla Strandissa vierähti nopeasti, kesä loppui  ja pian mentiin taas kouluun, lukioon.

 

Kuvassa Helena-serkun kanssa Boren vieressä. 

RAIJA MARIA SALONEN (s. Tuomi)

Äiti.  Minulle äiti oli aina aikuinen.  Niinhän äidit lapsilleen ovat! Hänestä tuli äiti hyvin nuorena, tämän ajan näkemysten mukaan ehkä liiankin nuorena. Esikoisensa hän synnytti  18 vuotiaana joulukuussa 1944 ja täytti 19 v kolme viikkoa sen jälkeen. Elettiin sodan jälkeisiä ensimmäisiä rauhan vuosia, joita sodan kokemukset varjostivat monella tapaa.

 

Meitä lapsia syntyi tiuhaan tahtiin.  23 vuotiaana hänellä oli jo kolme lasta – ja 8 vuoden tauon jälkeen ja meidän isojen sisarusten iloksi syntyi vielä  ”iltatähti”.

 

Olen usein yrittänyt kuvitella äidin tyttösenä, koululaisena, nuorena neitona. Haaveilija hän oli, siitä todistivat hänen päiväkirjansa, joita pääsi salaa lukemaan ennen kuin ne tuhoutuivat  kotimme tulopalossa.  Suljen silmät ja yritän nähdä hänet juoksemassa omenapuiden alla Järvenpäässä, lapsuudenkodissaan. Koulu- ja muiden valokuvien avulla osaan nähdä hänen lapsenpyöreät kasvonsa ja vilkkuvat silmänsä.

 

Haluan muistaa, että hänkin oli joskus lapsi. 

 

Huoleton elämä sai jäädä taakse sodan syttyessä. Äiti oli silloin 14-vuotias. Murkkuikä parhaimmillaan ja kaikki meni sekaisin.  Lapsuus ja nuoruus loppuivat liian pian.

 

Kuten vanhemmat yleensä, meidänkin äitimme ja isämme halusivat, että lasten elämästä tulisi parempaa ja monella tapaa rikkaampaa kuin heidän omansa oli ollut. Kaikessa toiminnassa keskityttiin siihen, että lapset pääsevät koulutukseen, saavat oppia ja kehittyä kykyjensä mukaan. Myös tytöt. Erityisesti tytöt. Se oli äidin ansiota ja hänen tärkein periaatteensa.

 

Äiti siirtyi ajasta ikuisuuteen maaliskuussa 2002. Ei mene päivääkään, etten häntä ajattelisi ja hänen opetuksiaan muistaisi.  Hän kulkee edelleen mukanani kaikkialle.

 

Äidin syntymäpäivä lähestyy (10.1.). Hän täyttäisi nyt 96 v. 

 

Kirjoitin ”Oodin pientilojen emännille” jokin aika sitten. Esikuvana ja innoittajana äitini, Raija Maria. Kiitos kaikesta!

 

OODI PIENTILOJEN EMÄNNILLE

 

teitä oli paljon

te teitte paljon

 

peltonne olivat pienet ja

asumuksenne ahtaat

teidän mielenne maisema oli rajaton

ja sydämissänne tilaa kaikille

 

yksinhuoltajaäideille, vankiloista vapautuville,

lastenkotilapsille, mielenterveytensä menettäneille

 

pienten valtakuntienne valtiattarina

loitte uutta ja valoitte uskoa elämään

 

aamun ensimmäiset auringonsäteet

näitte usein pienen, avoimen sontaluukun kautta

ja tuoreen, ulosheitetyn lannan väreily valoa vasten

kertoi elämän jatkuvasta liikkeestä

 

maaliskuiset lantakasat aurinkoisilla keväthangilla

merkitsivät uudet satokauden alkua ja elämän jatkumista

 

teitte työtä pelloilla ja pihatoissa

lämpimän maidon kohina lypsyastiaan oli musiikkianne

viljanjyvien soljuminen sormienne lomitse merkitsi ruokaa

 

teidän sylinne olivat täynnä kutimia, parsimuksia ja askaretta

mutta niihin mahtuivat aina kaikki, jotka syliä ja lohtua tarvitsivat

 

teidän kirkkaat lehmienkutsuhuutonne

kaikuivat vaaroilla ja tasangoilla

olitte läsnä toistenne elämässä, lähellä tai kaukana

 

päivät olivat pitkiä ja työn täyttämiä

äitien unelmat syntyivät yön rauhassa

 

maailmanne oli pieni, mutta suuri

matkustitte harvoin, jos koskaan

kirjojen ja mielikuvituksenne siivin

lensitte muihin maihin, muiden maiden naisten luo

 

teitä on yhdistänyt unelma

unelma rauhasta ja rakkaudesta

 

 kiitos! 

Elämän aarrearkusta

Äidin rakkain ystävä, nuoruudenystävä, oli Meeri, joka muutti Järvenpäähän sodan jaloista Karjalasta, Raivolasta. Evakkotyttö.  He tutustuivat kouluaikanaan, olivat töissä samoissa paikoissa, jakoivat  surunsa ja ilonsa - ja huoneen äidin vanhempien pienessä kodissa Helsingin vanhassa kaupungissa. He tanssivat, lauloivat, kirjoittivat, unelmoivat.  He selvisivät sotavuosien niukkuudessa ja peloissa toisiaan tukemalla.

Meeri oli kirjoittaja. Runoilija.  Äidistä tuli pientilan emäntä kesällä 1944. Minä synnyin 2.4.1946 perheen toisena lapsena. Meeri kävi meitä tervehtimässä kesällä ja tapaamisen tunnelmat taipuivat sanojen muotoon 27.9.1946 runossa "Pikku-Asta". Siitä voi aistia huolen ystävän jaksamisesta ja lapsen elämän polusta. Runon löysi aarrearkustaan Meerin tytär Jaana, joka kanssa polkumme ovat Facebookin ansiosta kohdanneet. Iloinen ja onnellinen olen siitä!

Tässä kaksi Meerin runoa: ensimmäinen on tuo mainittu minulle kirjoitettu runo ja toinen hänen muistelunsa äidin kuoleman jälkeen.  Koskettavat sydäntä ja sielua. Kiitos Meeri ja kiitos Jaana.

 

 

Hyvien ihmisten huolenpidon ja rakkauden keskellä on hyvä elää!

AIKAISEN LINNUN AAMUHETKIÄ

Anneli on aamuihminen. Kun häneltä kysytään elämän parhaita hetkiä, hän kertoo aina tärkeistä aamuistaan.

 

Hän kertoo toukokuisesta aamusta, poikansa syntymästä. Lapsi valaisi hänen elämänsä kello 3.42, yhdessä auringon ensimmäisten säteiden kanssa.

 

Tai niistä aamuista, joina hän opiskeluaikanaan jakoi aamulehtiä Helsingissä. Hänestä oli reipasta nousta klo 2.45, kävellä Helsingin hiljaisilla kaduilla ja hiipiä kerrostalojen äänettömissä rappukäytävissä ovelta ovelle.  Kotimatkalla Anneli kulki Töölön torin ohi. Virkeimmät kauppiaat olivat jo pystyttäneet kojunsa ja tavaksi oli tullut, että Anneli osti aina samalta mummolta kolme karjalanpiirakkaa. Yhden miehelle, yhden pojalle ja yhden itselleen. Kotiin Anneli tuli hipihiljaa.  Nousi rappuset toiseen kerroksen ja avasi kotioven varovasti, etteivät mies ja poika heräisi. Aamun hiljainen rauha oli tärkeää, kun sai nauttia oman piirakkansa kahvin kanssa yksin, puhumatta, kuuntelematta, omia ajatuksiaan selvittäen.

 

Annelin tärkeimmät päätöksetkin syntyivät  aamulla. 

 

”Aivoni ovat parhaimmillaan aamulla. Ympärillä oleva häly ja muiden ihmisten vaikutusyritykset eivät vielä sotke omia mietteitä”,  oli Annelin käsitys.

 

Kun avioliitto oli pahasti rempallaan ja miehen retket kaupungin yössä lisääntyneet, Anneli nousi usein aamuneljältä suunnittelemaan omaa tulevaisuuttaan. Hän oli tehnyt vakaan päätöksen lähteä, mutta miehen lisääntyvä väkivaltaisuus pelotti ja lähtemiselle piti laatia hyvä strategia. Annelin piti päästä lähtemään hiljalleen hivuttautumalla, miltei huomaamatta. Uutta alkua ja työmahdollisuuksia hän etsi omilta kotikonnuiltaan - 400 kilometrin päästä, lapsuudenkodin läheltä.  Uudet työkalut, netti ja sähköposti, olivat oiva väylä salaisille työnhakuretkille. Varhaiset aamutuokiot uutta suunnitellen antoivat hänelle voimia ja hän huomasi, että hyvät ideat ja sanavalinnat onnistuivat parhaiten juuri aamun tunteina, kun alitajunta oli yön mittaan työstänyt haaveita.

 

Annelin uudet aamut vanhempien yläkerrassa olivat valoisat.   Makuuhuoneen ikkuna antoi itään ja hän näki nousevan auringon toivon merkkinä. Hän koki saaneensa uuden mahdollisuuden. Välit vanhempien kanssa olivat menneet poikki vuosia sitten, täysin turhassa riitatilanteessa ja Anneli tunsi  edelleen syyllisyyttä silloin tekemänsä valinnan vuoksi, vaikka asia oli sovittu ja isä ja äiti olivat antaneet hänelle anteeksi. Nyt on kaikki toisin, paremmin.  Uudet aamut, uusi vapaan ihmisen elämä.

 

Eräänä maaliskuun aamuna, uuden vuosituhannen alussa,  Anneli herää taas varhain.  Häntä jännittää, koska on illalla työpäivän jälkeen lähdössä vastikään tapaamansa ystävän kanssa Tallinnaan.  Hän tarkistaa moneen kertaan, että pieneen matkalaukkuun on pakattu alusvaatteiden ja pesuvälineiden lisäksi tanssikengät ja uusi kellohelmainen mekko. Lauantai-iltana mennään ensin Estonia -teatteriin ja sen jälkeen illalliselle hotellin ravintolaan. 

 

Työkassi, matkalaukku, avaimet, passi. Kaikki kunnossa.

 

Anneli hiipii hiljaa raput alakertaan, jättää laukut verannalle ja avaa alakerran ulko-oven.

Hän haluaa käydä muistuttamassa vanhempiaan edessä olevasta reissusta.

 

Alakerrassa on hiljaista. Anneli pysähtyy hetkeksi makuuhuoneen ovelle. Kuuluu äidin hiljainen hengitys ja isän lyhyet kuorsauksen poikaset.  Anneli menee sänkyjen väliin ja kumartuu äidin puoleen.  Äiti näyttää pieneltä ja hauraalta.  

 

Anneli koskettaa kevyesti äidin olkapäätä. Äiti on herkkäuninen ja avaa heti silmänsä.

 

”Ei mitään hätää”, Anneli kuiskaa ja kumartuu lähemmäs äitiä.

 

Tässä perheessä ei ole totuttu halailemiseen tai tunteiden osoittamiseen muutenkaan sen kummemmin.

 

Nyt Anneli haluaa halata äitiä. Hän kietoo käsivartensa äidin kevyen, linnunluisen ylävartalon ympärille ja puristaa tätä varovasti.

 

”Äiti, muistathan, että menen töitten jälkeen Tallinnaan ja tulen kotiin sitten sunnuntaina?”

 

”Muistan, muistan. Hyvää matkaa, tyttöseni”, kuiskaa äiti.

 

Anneli laskee äidin tyynyjen varaan ja silittää hänen harmaantuneita hiuksiaan.

 

”Hej då”.   ”Hei hei”.

 

Anneli pysähtyy vielä makuuhuoneen kynnykselle.  Isä nukkuu, äidin vihreänruskeat silmät katsovat tyttäreen suoraan,  avoimina ja kirkkaina.

 

Käden heilautus.

 

Sunnuntaiaamuna Annelin jo ollessa matkalla Tallinnan laivarantaan hänen veljensä soittaa.

 

Äiti on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. 

 

Aamulla.

Copyright Astaterhikki Salonen

 

 

 

 

TURVALLISEN LAPSUUDEN MUISTOISSA

Kasvoin pientilalla Mäntsälän kunnan Ohkolan kylän Jyvälänkulmalla. Kylän lakeus oli lohkottu pientiloiksi, joiden koko vaihteli viiden ja kahdeksan hehtaarin välillä.

Emännät olivat kotoisin eri puolilta Suomea:  Helsingistä, Pornaisista, Rääkkylästä, Ilomantsista, Lammilta, Forsssasta, Karjalan kunnailta.

He olivat sitkeitä sissejä, jotka olivat eläneet läpi sotavuosien ja halusivat rakentaa omille lapsilleen aikaisempaa parempaa maailmaa. Koulutusta pidettiin tärkeänä, myös tyttöjen!

Kunnioitan suuresti näitä ahkeria, unelmoivia, vahvoja ja lempeitä naisia. Ihan jokaista!

Copyright Astaterhikki Salonen

Taustakuvassa astelee oma äitini, leppoisissa tunnelmissa eläkepäivinään.

Olen järvenpääläinen - ja ylpeä siitä

Bjarne Westermarck ry järjesti kirjoituskilpailun 

kotikaupunkimme 70-vuotisjuhlavuonna teemalla 

"Mitä on olla järvenpääläinen".  

Juttuni ylsi hopeasijalle!

OLEN JÄRVENPÄÄLÄINEN - JA YLPEÄ SIITÄ!

Olen saanut järvenpääläisyyden syntymälahjana äidiltäni, joka syntyi Kinnarin koulun lähellä talvella 1926, Tuusulan kunnan Järvenpään kylässä. Äidin syntymäpaikaksi merkittiin Tuusula. Itse hän sanoi aina olevansa järvenpääläinen!

 

Järvenpääläisyys on ominaisuus, jolla ei läheskään aina ole tekemistä fyysisen kotipaikan kanssa.  Äidin perhe muutti sodan – talvisodan – tuoksinassa Helsinkiin, mutta niin äiti kuin koko muu perhe pysyi mieleltään ja sydämessään järvenpääläisinä.  Myöhemmin tämä järvenpääläis-helsinkiläistyttö meni naimisiin mäntsäläläisen pienviljelijän kanssa. Side syntymäkotipaikkaan tiivistyi uudelleen.

 

Olimme mäntsäläläisiä, mutta asioinnissa suuntauduimme aina Järvenpäähän, asuimmehan Tuusulan Kellokoskella.

 

Oman järvenpääläisyyteni ensimmäiset kuvat liittyvät varhaislapsuuden muistoihin vieraillessamme äidin syntymäkodissa, josta oli tullut isoäidin ja enon kesäpaikka. Mielikuvissani ne päivät ovat aina aurinkoisia ja omenapuut valtavan suuria.

Naapureita ja sukulaisia nähtiin usein ja isoäidin puutarhakutsut olivat suosittuja tapaamisia. Järvenpää mielessäni on ainakin yhtä aurinkoinen kuin Vaasa tai Hanko.

 

Henkilökohtainen, läheinen suhteeni Järvenpään kanssa alkoi syksyllä 1957, kun tulin opintielle Järvenpään Yhteiskouluun.  Koulu tuntui tutulta ja kutsuvalta. Äiti oli käynyt pari vuotta oppikoulua Nahkalinnassa ja hänen setänsä oli silloin koulun talonmies. Talo ja sen ympäristö olivat tulleet tutuiksi myös suvun kautta.

 

Kiintymys Järvenpäähän kasvoi kahdeksan kouluvuoden aikana.  Se sai alkunsa jo ensimmäisen kouluvuoden syksyllä. Tunsin suurta ylpeyttä seistessäni kunniakujassa Tuusulantien varressa, siinä Kallio-Kuninkalan kohdalla, kun säveltäjämestari Sibeliuksen arkku tuotiin Ainolaan lokakuussa 1957.  Oli päivän teeman mukainen kylmä sadepäivä ja varpaat kumisaappaissa palelivat, mutta kunnia osallistua juhlalliseen tapahtumaan lämmitti mieltä.

Kävin keskikoulun ja lukion (1957-65) Järvenpään kauppalassa.  Maalaiskylän tytöstä keskustan rakennukset olivat hienoja ja niitä oli paljon. Talot olivat enimmäkseen puurakenteisia ja kadut sorateitä. Harjun kirjakauppa  kaikkine aarteineen oli Pohjoismaiden Yhdyspankin kanssa samassa rakennuksessa, kauppalan lähes ainoassa kivitalossa.

 

Vuosikymmenten maailmalla kiertämisen jälkeen palasin juurilleni  ja samalla tänne Järvenpäähän vuonna 2006. Muutin hyvin erilaiseen Jägeen – nimenomaan Jägeen. Keskusta on täynnä kerrostaloja ja kaupungiksi vuonna 1967 muuttunut kauppala on tiivistänyt ilmettään ja kasvanut aikaisempaa laajemmalle. Järvenpäästä on tullut Kaupunki – isolla alkukirjaimella.

 

Kulttuurin kyllästämä kaupunkimme tunnetaan niin musiikin, kuvataiteen, teatterin, kirjallisuuden kuin koulutuksen mestareiden kaupunkina.    

 

Parasta on kuitenkin se, että täällä asuu edelleen, tai ehkä paremminkin taas, paljon entisiä koulukavereita, joiden tapaaminen on aina yhtä ihanaa ja sykähdyttävää.  Myös lapsuusajan naapureiden ihmiset tuntevat jo kaukaa ja tervehtivät iloisesti ja tuttuina. 

 

Tunnelma Järvenpäässä on avoin. Täällä on helppo lähestyä myös tuntemattomia, luoda uusia tuttavuussuhteita.  Polkupyöräretket ympäri kaunista kaupunkiamme ja  Tuusulanjärven kiertäminen,  mahdollistavat kunnon ylläpitämisen. Kaupunginisät ja -äidit ansaitsevat erikoiskiitokset tiheästä ja hyväkuntoisesta kevyen liikenteen verkostosta, jota pitkin pääsee nauttimaan hyvin ihan kaikkien kaupunkimme alueiden maastoista ja nähtävyyksistä.

 

Järvenpääläisyys merkitsee minulle pienen paikkakunnan ja hyvän kaupunki-infran etujen yhdistymistä.  Järvenpääläisyys on ihmisyyttä. Toinen toistensa näkemistä, kuulemista ja  toisistamme välittämistä. Nostan hyväksi esimerkiksi entisen naapurini,  järvenpääläisen yksityishenkilön alulle paneman ja kehittämän yhdistyksen ”Siskot ja Simot”.  Joukko tekee loistavaa työtä apua tarvitsevien hyväksi.  Toiminnan mahdollistavat vapaaehtoiset ovat sydämellisen Järvenpään ydin.

 

Historia ja nykypäivä Järvenpäässä ovat Elämää parhaimmillaan. Olen ylpeä saadessani esittäytyä: ”Hei kaikki, olen järvenpääläinen…”