torstaina

AIKAISEN LINNUN AAMUHETKIÄ




Anneli on aamuihminen. Kun häneltä kysytään elämän parhaita hetkiä, hän kertoo aina tärkeistä aamuistaan.

 

Hän kertoo toukokuisesta aamusta, poikansa syntymästä. Lapsi valaisi hänen elämänsä kello 3.42, yhdessä auringon ensimmäisten säteiden kanssa.

 

Tai niistä aamuista, joina hän opiskeluaikanaan jakoi aamulehtiä Helsingissä. Hänestä oli reipasta nousta klo 2.45, kävellä Helsingin hiljaisilla kaduilla ja hiipiä kerrostalojen äänettömissä rappukäytävissä ovelta ovelle.  Kotimatkalla Anneli kulki Töölön torin ohi. Virkeimmät kauppiaat olivat jo pystyttäneet kojunsa ja tavaksi oli tullut, että Anneli osti aina samalta mummolta kolme karjalanpiirakkaa. Yhden miehelle, yhden pojalle ja yhden itselleen. Kotiin Anneli tuli hipihiljaa.  Nousi rappuset toiseen kerroksen ja avasi kotioven hiljaa, etteivät mies ja poika heräisi. Aamun hiljainen rauha oli tärkeää, kun sai nauttia oman piirakkansa kahvin kanssa yksin, puhumatta, kuuntelematta, omia ajatuksiaan selvittäen.

 

Annelin tärkeimmät päätöksetkin syntyivät  aamulla. 

 

”Aivoni ovat parhaimmillaan aamulla. Ympärillä oleva häly ja muiden ihmisten vaikutusyritykset eivät vielä sotke omia mietteitä”,  oli Annelin käsitys.

 

Kun avioliitto oli pahasti rempallaan ja miehen retket kaupungin yössä lisääntyneet, Anneli nousi usein aamuneljältä suunnittelemaan omaa tulevaisuuttaan. Hän oli tehnyt vakaan päätöksen lähteä, mutta miehen lisääntyvä väkivaltaisuus pelotti ja lähtemiselle piti laatia hyvä strategia. Annelin piti päästä lähtemään hiljalleen hivuttautumalla, miltei huomaamatta. Uutta alkua ja työmahdollisuuksia hän etsi omilta kotikonnuiltaan - 400 kilometrin päästä, lapsuudenkodin läheltä.  Uudet työkalut, netti ja sähköposti, olivat oiva väylä salaisille työnhakuretkille. Varhaiset aamutuokiot uutta suunnitellen antoivat hänelle voimia ja hän huomasi, että hyvät ideat ja sanavalinnat onnistuivat parhaiten juuri aamun tunteina, kun alitajunta oli yön mittaan työstänyt haaveita.

 

Annelin uudet aamut vanhempien yläkerrassa olivat valoisat.   Makuuhuoneen ikkuna antoi itään ja hän näki nousevan auringon toivon merkkinä. Hän koki saaneensa uuden mahdollisuuden. Välit vanhempien kanssa olivat menneet poikki vuosia sitten, täysin turhassa riitatilanteessa ja Anneli tunsi  edelleen syyllisyyttä silloin tekemänsä valinnan vuoksi, vaikka asia oli sovittu ja isä ja äiti olivat antaneet hänelle anteeksi. Nyt on kaikki toisin, paremmin.  Uudet aamut, uusi vapaan ihmisen elämä.

 

Eräänä maaliskuun aamuna, uuden vuosituhannen alussa,  Anneli herää taas varhain.  Häntä jännittää, koska on illalla työpäivän jälkeen lähdössä vastikään tapaamansa miehen kanssa Tallinnaan.  Hän tarkistaa moneen kertaan, että pieneen matkalaukkuun on pakattu alusvaatteiden ja pesuvälineiden lisäksi tanssikengät ja uusi kellohelmainen mekko. Lauantai-iltana mennään ensin Estonia -teatteriin ja sen jälkeen illalliselle hotellin ravintolaan. 

 

Työkassi, matkalaukku, avaimet, passi. Kaikki kunnossa.

 

Anneli hiipii hiljaa raput alakertaan, jättää laukut verannalle ja avaa alakerran ulko-oven.

Hän haluaa käydä muistuttamassa vanhempiaan edessä olevasta reissusta.

 

Alakerrassa on hiljaista. Anneli pysähtyy hetkeksi makuuhuoneen ovelle. Kuuluu äidin hiljainen hengitys ja isän lyhyet kuorsauksen poikaset.  Anneli menee sänkyjen väliin ja kumartuu äidin puoleen.  Äiti näyttää pieneltä ja hauraalta.  

 

Anneli koskettaa kevyesti äidin olkapäätä. Äiti on herkkäuninen ja avaa heti silmänsä.

 

”Ei mitään hätää”, Anneli kuiskaa ja kumartuu lähemmäs äitiä.

 

Tässä perheessä ei ole totuttu halailemiseen tai tunteiden osoittamiseen muutenkaan sen kummemmin.

 

Nyt Anneli haluaa halata äitiä. Hän kietoo käsivartensa äidin kevyen, linnunluisen ylävartalon ympärille ja puristaa tätä varovasti.

 

”Äiti, muistathan, että menen töitten jälkeen Tallinnaan ja tulen kotiin sitten sunnuntaina?”

 

”Muistan, muistan. Hyvää matkaa, tyttöseni”, kuiskaa äiti.

 

Anneli laskee äidin tyynyjen varaan ja silittää hänen harmaantuneita hiuksiaan.

 

”Hej då”.   ”Hei hei”.

 

Anneli pysähtyy vielä makuuhuoneen kynnykselle.  Isä nukkuu, äidin vihreänruskeat silmät katsovat tyttäreen suoraan,  avoimina ja kirkkaina.

 

Käden heilautus.

 

Sunnuntaiaamuna Annelin jo ollessa matkalla Tallinnan laivarantaan hänen veljensä soittaa.

 

Äiti on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. 

 

Aamulla.

 


 

 

 

Ei kommentteja: