Miten maailma makaa?

No news good news. Tämä on vanha hokema uutisista ja niiden sisällöistä. ” Ei uutisia on hyvä uutinen” on odotusarvo. 

 

Olisiko mahdollista kääntää tämä käsitys niin, että voisimme ja uskaltaisimme pitää myös hyviä uutisia uutisina. Että me median seuraajat alkaisimme kiinnittää entistä enemmän huomiotamme ja suosiotamme sinne, missä kerrotaan hyvistä tapahtumista, muutoksista ja ihmisten onnistumisista toistensa kohtaamisessa rakentavassa hengessä? Se mihin keskitymme, kasvaa.

 

Vastuu. Se on toinen päässäni pyörivä sana. Kun törmäämme ongelmiin, energia käytetään vastuutahojen etsimiseen ja syyllistämiseen.  Koronassa se on maamme hallitus, kouluväkivallassa hallitus ja koulu.  Itse toivoisin, että entistä enemmän katsoisimme peiliin. Olenko noudattanut saamiamme ohjeistuksia ja suosituksia koronan hillitsemiseksi? Millaista mallia toisten ihmisten ja heidän oikeuksiensa kunnioittamisesta olen antanut ja edelleen annan lapsille ja nuorille? Miten usein leimaan erilaisuuden huonoudeksi tai erilaisen mielipiteen vääräksi ja sitä kannattavan ihmisen tyhmäksi? Miten usein olen huumorin varjolla loukannut jotakuta?  Millaisen mallin omalla toiminnallani ja käyttäytymiselläni annan myös jokaisen yksilöllisen vastuun kantamisesta? 

 

Eduskunta. Ihmisiä kansakunnan kaapin päällä. Keskustelemassa koulukiusaamisesta ja -väkivallasta. Hämmästelen, miten niin moni valitsemamme edustaja on sitä mieltä, että vastuu lasten ja nuorten kasvattamisesta oikeudenmukaisiksi ja kunnioittaviksi aikuisiksi on maamme hallituksella.

 

Kasvu.  Mallioppiminen.  Maalla kasvaneena näen kaiken kasvun tapahtuvan alhaalta ylöspäin. Mullasta kohti aurinkoa.  Vakaasti uskon, että myös toistemme kunnioittamisen kulttuuri kasvaa yksilöstä yhteisöön, paikallisesti ja maailmanlaajuisesti. Kun jokainen näkee itsensä vastuullisena hyvien ihmisten maailman siemenenä, taimena ja yksittäisenä puuna tai pensaana, saamme aikaan paremman maailman, askel ja päivä kerrallaan. 

 

Utopiaa. Kyllä vain, ja sitä kohti kannattaa ponnistella.

VELJENI TIMO VILHO UOLEVI SALONEN

Veljelleni Timolle,

Teit minusta isonsiskon syntyessäsi 11.4.1949.  Sinä, pikkuveikka, kuten äiti sinua meille siskoille kutsui, olit  alusta asti eläväinen ja lähdit liikkeelle paljon ennen ensimmäistä syntymäpäivääsi. Minä olin hidas ja kömpelö ja niinpä tuvassamme järjestys oli se, että minä olin leikkikehässä ja sinä sen ulkopuolella. Minä, kas, en päässyt pois kehästä, mutta sinä kiipesit ketterästi laidan yli aina heti, kun äidin silmä vältti.   Joskus äiti otti rauhallisen hetken nostamalla sinut pöydälle ja vetämällä penkit niin kauas, että et päässyt alas.

 

Niin kauan kuin muistan, sinua ovat kiinnostaneet autot, moottorit ja koneet. Lapsuudessamme vietimme usein talvi-iltojen hetkiä makuuhuoneen pönttöuunin edessä hiipuvaa hiillosta tuijotellen. Kerroimme vuorotellen, mitä hiilloksessa näimme.  Sinä näit aina autoja tai junia tai muita koneita. Me Ulla-siskon kanssa näimme eläimiä tai puita tai kasveja. Se pönttöuuni oli meidän televisiomme.

 

Kun meille ostettiin traktori, Zetor 25K, ajoimme usein sitä yhdessä.  Kun kumpikaan ei ylettynyt sekä ohjaamaan että painamaan kytkintä ja vaihteita, jaoimme hommat. Sinä olit kumarassa ja hoidit kytkimen  ja vaihteen ja minä ohjasin ja hoidin kaasuvivun.

 

Kun kerran olimme ajaneet traktorin pellolta pihaan, sinä hyppäsit ketterästi maahan. Minä tulin perässä, mutta jotenkin kompastuin metalliseen askelmaan, joka kolhaisi pois palan polvestani.  

 

Vuosi 1957 on yksi elämämme merkkipylväitä. Kotimme paloi helmikuussa. Minä juoksin naapuriin palokuntaa soittamaan, sinä seisoit navetassa, sen kylmällä lattialla, ja jalkasi paleltuivat ja niiden nahka kesi joka talvi vuosikymmenten ajan. 

 

Iloa elämään toi pikkusiskon syntymä.  Hän putkahti maailmaan huhtikuun lopulla. Olimme molemmat innokkaita vauvan hoitajia.

 

”Nyt on mun vuoro vaihtaa kakkavaipat”, huusit jo Kukkolan tienkäänteessä koulusta tullessasi.  Taisimme kiistellä aika monta kertaa tuosta kunniatehtävästä. 

Olet lapsirakas. Opettajasikin Arolan koulussa ihmetteli, miten tottuneesti autoit hänen lapsenlapselleen kintaat käteen koulun pihalla.  

 

Risto syntyi ja sinusta tuli eno ja kun lähdimme ensimmäistä kertaa anoppilaan Pohjois-Karjalaan, sinä ja Auli lähditte mukaan. Matkaa tehtiin pitkään, kun auto taisi vähän väliä piiputtaa. Sinä pidit huolen siitä, että vauva sai ruokaa: lämmitit maitopullon huoltoasemien kahviloiden keittiöissä. Tosi tomeraa ja touhukasta. Kiitos siitä! 

 

Sinä lähdit jo nuorena ansiotyöhön. Teit monenlaisia töitä ja olit aina suosittu työntekijä ja työkaveri. ”Sitkeä sissi”, sopii sinuun.  Vaikka kaikki ei aina ole mennyt nappiin, olet noussut  kuin Feeniks-lintu tuhkasta, entistä ehompana. 

 

Monien kokeilujen jälkeen menit töihin Seutulan lentokentälle. Olit ylpeä työpaikastasi, työstäsi ja porukastasi.   Siellä uurastit 35 vuotta, aina eläkkeelle jäämiseen asti, tiimisi pappana. Olipa turvallista lähteä matkaan, kun tiesi, että sinä pidät huolen kiitoratojen ja muun kenttäalueen kunnosta. Kun keväällä 1996 lähdin Vietnamiin töihin, viimeinen näky kotimaasta olivat sinun nauravat kasvosi ja silmäsi koneen vieressä.  

 

Olen iloinen, että  maailmalla tekemieni kierrosten jälkeen jo kaksikymmentä vuotta olen saanut asua ja elää niin lähellä kotiasi, että pyrähdykset kuistillesi ovat olleet mahdollisia ihan yllätysvierailuinakin.  

 

Vuodet toivat sinullekin erinäisiä vaivoja, mutta et suuremmin niistä valitellut. Jaksoit aina auttaa muita ja iloita läheisistäsi.   

 

Olet poissa, mutta muistoissa ja sydämessä aina mukana.  Lepää rauhassa, rakas pikkuveli!

Kun olimme nuoria ja vahvoja....

Laulua suunnitellaan

Pyyppölän Salosen sisarukset 1959

Timo, Ulla, Asta

edessä Auli

Tule syyskuu!

Kaksi vuotta olen kirjoittanut kirjaa. En kokopäiväisesti vaan silloin tällöin. Projekti on vienyt minut lapsuuteni maisemiin, sen tunnelmiin ja olen mielessäni tavannut monta merkittävää ihmistä kasvuni vuosilta.

Miten paljon hyvää, kaunista, pelottavaa ja rohkaisevaa 74 vuoteen mahtuukaan.

Kummallista, miten selkeinä monet tilanteet, äänet ja tuoksut olen saanut nähdä, kuulla ja tuntea.  Olen tuon tuostakin hämmästellyt, mitä kaikkea on muistin kätköistä noussut pintaan kirjoittaessani.  Juttuja, joita en ole muistanut tai muistellut vuosikymmeniin.  Ihan kuin ne olisivat tapahtuneet eilen tai tänään.

Oma muistini ulottuu 1950-luvun alkuvuosiin.  Se maaseutu ja elämä ovat aikoja sitten jääneet taakse, menneisyyteen, historiaan.  Kun kirjoitan niistä vuosista, kaikki on täyttä totta. 

Joskus uppoudun menneeseen niin syvälle ja voimakkaasti, että nostaessani katseen Macin ruudulta ja näppäimistöltä en heti tajua, missä ja milloin olen.  Epätodellista ja todellista.

Jos eläisimme lapsuusajassani, tänään olisi koulujen alkamispäivä, 1.9.  Kouluun menemiseen ei liittyisi vakavan sairauden uhkaa, sosiaalisia suhteita ei pitäisi välttää eikä välimatkaa kavereihin tarvittaisi. Välitunneilla leikit toisivat kaikki yhteen ja nahistelemaan ilman tartunnan pelkoa.

Kouluruokana olisi perunaa ja läskisoosia tai kaalisoppaa. Leivät ja maidot jokainen toisi kotoa. Ruokajärjestäjät hakisivat ruuan ja ruokailuvälineet koulun keittiöstä ja opettaja jakaisi ruuat lautasille. Ruokailu tapahtuisi luokkahuoneessa, jokainen söisi omassa pulpetissaan.

Samaa silloin ja nyt on ainakin sää.  Kuten tänään, myös silloin 1.9. saattoi auringon valosta huolimatta aistia syksyn tulemisen, lehtien väristä ja syksylle ominaisesta tuoksusta, jossa sekoittuu maatuvien lehtien, mullan ja raikkaan ilman tuoksut.  Aamupäivän välitunneilla ilma on kirpeää yön kylmyyden jälkeen.

Koulu keskellä aukean siell' kohoaa

Missä tuulet niin tuimasti soittaa

Missä aamut niin armaina koittaa

Aamuaurinko mäelle luo loistoaan

Hyvää syyskuun alkua kaikille -  terveiset vuodelta 1956

Karanteenia vastaavissa olosuhteissa

Vuosikymmenen vaihtuessa alkaa maailmalta kuulua uutisia pahasta taudista.  Vaikka nimi viittaa suosittuun peliin, koronaan, ei tämän kanssa ole leikkimistä.

Kiinasta saadaan ensimmäiset uutiset, Suomessa uutisoidaan Lapissa hiihtämässä olevista turisteista ja heidän pahasta flunssastaan.

Ensimmäisenä eurooppalaisena maana koronan kynsiin joutuu Italia.  Siitä se lähtee.

Suomen COVID-19 saavuttaa helmikuun lopulla ja maaliskussa on jo täysi rähinä päällä.

11.3.2020 käyn Kansallisteatterissa katsomassa "Sinivalaan". Se on hyvä näytelmä, jota suosittelen, jos sitä vielä esitetään tämän koronan jälkeen.

Seuraavana päivänä melkein kaikki teatterit sulkevat ovensa toistaiseksi. Epidemiasta on tullut pandemia ja 13.3. maan hallitus esittää ja eduskunta hyväksyy käyttöön otettaviksi tarkasti määriteltyjä kohtia valmiuslaista. Poikkeustila astuu voimaan 16.3.2020.

Olen ollut kaukaa viisas ja siirtänyt pojantyttären syntymäpäiväreissun maaliskuusta toukokuuhun.  Käyn lähikaupassa 17.3. aamulla klo 6:30.  

Yli 70-vuotiaat määrätään karanteenia vastaaviin olosuhteisiin:  kaupassa ja apteekissa saa käydä vain pakottavan välttämättömissä tilanteissa, iäkkäiden ihmisten luona ei suositella käyntejä, palvelutaloissa vierailut kielletään.  

Pajalan K-supermarketin verkkokauppa tulee tutuksi - ja palvelee hyvin. Tilatut tavarat toimitetaan oven ulkopuolelle. Ovikellon kilahdus on merkki siitä, että tilaus on toimitettu.

Yhteydet ulkomaailmaan ovat puhelimen ja videoyhteyksien varassa.

Poikani perheen kanssa vietämme huhtikuun alussa syntymäpäivääni Zoomin avulla: he syövät ja kahvittelevat Sollentunassa, minä samaan aikaan oman ruokapöytäni ääressä Järvenpäässä.  Pojan tilaama syntymäpäiväkakku ja kukkakimppu tulevat Citymarketin toimittamana pari päivää synttärin jälkeen. Todella poikkeuksellinen, muistoihin jäävä syntymäpäivä. 

Kaksi kertaa rikon "karanteenia", kun sisko hakee autolla kyläilemään. Pidämme  määriteltyä välimatkaa - vaikka autossa siskon vieressä turvavälin riittävyys on hieman kyseenalaista. Yksi läheinen ystävä käy luonani kahvilla - haluaa nähdä omin silmin, että kaikki on kunnossa. 

Finnair peruuttaa lennot.  Matkustajalaivojen liikennöinti loppuu. Vierailu pojan perheen luokse siirtyy tuntemattomaan.

Huoli yksin kotiin jäävien ikäihmisten mielenterveydestä kasvaa pandemian edetessä. Kaikilla ei ole nykymaailman tarjoamia sähköisiä vempeleitä - eikä laitteiden ja systeemien vaatimaa osaamista. Moni yksin jäänyt on yksinäinen. 

Eeva Kilpi kirjoitti vuonna 1996

Hyvä Jumala.
Anna linnuille pesiä.
Anna lapsille hyviä isiä ja äitejä.
Anna yksinäisille vanhuksille joku
joka ottaa heidät syliin.

Karanteenia on nyt (29.4.2020) jatkunut noin 1,5 kuukautta.  Olen fyysisesti yksin, mutta puhelin soi useammin kuin "normaalioloissa".  Roolini työelämässä edellyttää pandemian aiheuttamien muutosten tarkkaa seurantaa ja samalla mahdollistaa tiiviit yhteydet kotitoimiston ulkopuolelle.  Olen onnekas. Yhteys maailmaan toimii!

Muistetaan, että on elämää koronan ulkopuolella!

Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys

Kollega ja ystävä Joensuun vuosilta muistutti FB-postissaan otsikossa mainitusta Miyamoto Musashin kirjasta (The Book of Five Rings).  Se on kirjoitettu jo taannoin, 1600-luvulla ja - kun kirjoittaja oli kenraali - ennen muuta sotataidon ja strategioiden oppikirjaksi.

Kirjan ajatukset herättävät ajattelemaan omaa Elämän Strategiaa ja sitä, millä keinoin tästä urakasta aikoo selvitä.

Olen lukenut kirjan useita kertoa ja joka kerta huomaan uusia asioita. Kun oman elämän olosuhteet muuttuvat, saavat Miyamoton ajatuksetkin uusia tulkintoja.

Samurain yhdeksän käskyä tiivistävät oleellisen. 

1.   Ajattele rehellisesti

2.   Tie on harjoittelemista. 

3.   Perehdy kaikkiin taitoihin. 

4.   Tunne kaikkien ammattien Tiet. 

5.   Erota maallisten asiain hyöty ja tappio. 

6.   Kehitä vaistomaista arviointia ja kaiken    ymmärtämistä. 

7.    Havaitse näkymättömät. 

8.    Kiinnitä huomiota (myös) pikkuseikkoihin. 

9.   Älä tee mitään turhaa.

  

Rauhaa ja turvaa

Pakolaiset ja monet muut maahamme muualta muuttaneet ihmiset ovat joutuneet elämässään kokemaan vaikeita, pelkoa synnyttäviä asioita, joita kenenkään ei pitäisi kokea.  Taustalla on tapahtumia ja kohtelua, joilla kaikkien teorioiden valossa katsotaan olevan traumaattisia vaikutuksia ihmisen mieleen ja sen tasapainoon.  Jos - ja usein kun - he uudessa asuinympäristössään edelleen joutuvat taistelemaan paikastaan ja olemassaolonsa oikeutuksesta, traumojen käsittelyssä ja ihmisen eheytymisessä ei päästä alkuunkaan.  Kotouttamisen pitäisi minusta alkaa siitä, että tehdään kaikki mahdollinen ihmisen horjuneen mielen tasapainon ja turvallisuuden tunteen luomiseksi.  Turvallisuuden ja hyväksytyksi tulemisen tunne - ja vain ne - mahdollistavat uusien asioiden omaksumisen ja oppimisen, niin kielen, teorioitten kuin uuden kotimaan tapojen.

Yhdistyneet kansakunnat YK hyväksyi 10.12.1948 yleismaailmallisen ihmisoikeuksien julistuksen, jota on sitouduttu noudattamaan.

Lainaan tässä vain kahta julistuksen artiklaa, joita noudattaen ja vahvasti kommunikoiden ihmisten turvallisuuden tunteen uskon lisääntyvän.

1. artikla. Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.

3. artikla. Kullakin yksilöllä on oikeus elämään, vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen.

Itselleni näihin kahteen kiteytyy tärkein ihmisten välisessä kanssakäymisessä, toinen toistemme kunnioittamisessa ja turvallisen kasvu- ja elinympäristön luomisessa.

Miten näiden periaatteiden hyväksyminen ja noudattaminen näyttää liian usein liian vaikealta?

Ugh, olen puhunut!

Kuvassa Yhdysvaltain presidentin puoliso Eleanor Roosevelt ja 

ihmisoikeuksien julistus 1948

Hetkiä

Istun kirjoituspöytäni ääressä ja odotan valtiopäivien avajaisten alkua  - televisiosta aion katsoa.

Illan suussa saan tervetulleen vieraan, jonka kanssa voin parantaa maailmaa ja omaa elämääni.  

Kun nostan katseeni, näen edessäni Enon Emännältä saamani kortin, jossa nainen ajaa vihreällä polkupyörällä kesäisessä maisemassa. Pyörän ohjaustangossa oleva kori on täynnä kukkia. Eri väriset perhoset ympäröivät naista, pyörää ja kukkia.

Pian ne ovat taas täällä - kevät ja kesä.

Elämä on täynnä hyviä hetkiä - jos ne oikein oivaltaa.

Parasta se on ollut

”AHNEEN” SUKUPOLVEMME HISTORIAA – ERITTÄIN LYHYT KURSSI

Parasta se on ollut, kun se on työtä ja vaivaa ollut

Tämän lauseen kuulin useammin kuin kerran äitini (synt 1926) suusta.  Tällä hän tarkoitti sitä, että elämällä oli hänelle merkitystä, kun siinä oli haasteita, uuden luomista ja kehittämistä.  Kun menen muistoissani takaisin lapsuuteeni 1950-luvun Suomessa, koen saman asenteen olleen yleinen koko pienellä eteläsuomalaisella kylällämme. On vielä lisättävä yhteisöllisyys, joka oli aitoa jakamista ja yhdessä eteenpäin tarpomista. Näillä perusaineksilla rakennettiin Suomeen hyvinvoivien, tasa-arvoisten ja sinnikkäiden ihmisten maa.

Vanhempieni sukupolvi kasvatti suuret ikäluokat.  Me synnyimme 1940-luvun loppuvuosina, kun isät olivat palanneet kotiin rintamilta.  Saimme kasvaa turvallisessa, eteenpäin kannustavassa ilmapiirissä.  Vielä ei tyttöjen pääsy ja lähettäminen oppikouluun ollut itsestään selvää. ”Naimisiin ne kuitenkin menevät”, sanoivat monet meidänkin kylällämme, kun äiti touhusi tyttäriään opintielle.

Koulujärjestelmässä oli kolme astetta: kansakoulu, keskikoulu ja lukio.  Koko kansakoulu kesti kuusi vuotta ja neljännen jälkeen oli mahdollista pyrkiä oppikouluun (oppikoulu=keskikoulu ja lukio). 

Keskikoulusta lähtien koulutus oli maksullista.  Opetuksesta maksettiin lukukausimaksu ja kouluruuasta käypä hinta.  Ja tietenkin kaikki kirjat ja muu oppimisen tarpeisto ostettiin itse. Kirjakauppa antoi luotollisen tilin, joka maksettiin 2-3 kertaa lukukaudessa.  Vähävaraisten oppilaiden oli mahdollista anoa ja saada alennus tai vapautus lukukausimaksusta, ns. vapaaoppilaspaikka. Lahjakkuus ja perhetausta ratkaisivat. Ruokamaksuista sai sisarusalennuksen, jos samasta perheestä koulussa söi kaksi tai enemmän. Lukukausi- ja ruokamaksujen lisäksi tulivat linja-automaksut, kun oppikoulut sijaitsivat asutuskeskuksissa. Meiltä oppikouluun oli ”vain” noin 12 km.  Koulukyydeistä ei silloin tiedetty mitään! Joskus kävelin koulusta kotiin ja sain pitää säästämäni bussimaksun!! 

Vanhempamme tekivät lujasti töitä mahdollistaakseen koulutuksemme. Isä kiersi erilaisissa metsä- ja rakennustöissä ympäri Etelä-Suomea ja äiti hoiti karjan ja kodin. Kiitos heidän, saimme käydä myös lukion, mikä mahdollisti jatko-opinnot. 

Minun onnistui päästä Helsingin kauppakorkeakouluun. Maksullista. Tietenkin.  Maksoimme lukukausimaksut, jotka (muistinvaraisesti) vastasivat noin yhden kuukauden palkkaa 1960-luvun palkkatasolla.  Opiskelijoiden terveydenhuoltomaksun tuli myös olla maksettuna ja opintokirjassa leima siitä, että opiskelija on käynyt vuosittain tuberkuloositarkastatuksessa (röntgen).

Tässä vaiheessa, kun elämme 1960-luvun loppua, ei vielä tunneta sellaisia käsitteitä kuin opintotuki, asumistuki tai toimeentulotuki. Niiden syntyminen on vielä tulevaisuudessa.

Opintotukea sai vain vanhemmiltaan, jos heillä oli siihen varaa.  Useimmilla rahat elämiseen tulivat kuitenkin valtion takaamasta, korkotuetusta opintolainasta.  Lainaa kertyi. 

Perustimme perheitä ja synnytimme lapsia. Äitiysneuvolajärjestelmän palvelut olivat saatavilla. Kunnalliset päiväkodit (seimet ja tarhat) olivat harvassa ja niihin otettiin pääasiassa yksinhuoltajien lapsia. Jos – kuten minun tapauksessani – perheessä oli isä ja äiti, ei seimi tai tarha ollut vaihtoehto. Naapuriapu ja tuttujen perheiden kotiäidit pelastivat tilanteen, kun vauvalle piti löytää paikka opiskelun jatkuessa.  Maksusta tietenkin. 

Rakensimme vanhempiemme tapaan ja heidän rinnallaan parempaa Suomea, hyvinvointivaltiota.

Lapsemme saivat peruskoulun, opintotuen ja alati kehittyvää opetusta. Heidän lapsensa toivottavasti maksuttoman toisen asteen koulutuksen.

On saatu aikaan sosiaaliturvajärjestelmä, joka tulee apuun silloin, kun hätä on suurin.  Olemme työuriemme aikana maksaneet veroja ja muita maksuja, joilla järjestelmän kustannuksista on selvitty.

Työeläkelaki tuli voimaan 1962  ja sen mukaan eläkkeettä kerryttäviksi tuloiksi katsotaan ne, jotka on maksettu työntekijän täytettyä 23 vuotta – käytännössä  ikäluokkiemme kohdalla 1960/70 lukujen vaihteesta lähtien.

Nyt olemme eläkkeellä. Suurin osa aika pienellä.

Olemme siinä mielessä onnekkaita, että olemme suurimman osan elämästämme eläneet olosuhteissa, joissa työtä on ollut mahdollista saada ja tehdä.  Vieläkin monet jatkavat yhteiskunnan rakentamiseksi joko palkka- tai vapaaehtoistyössä.  

KUITENKIN JA SIKSI

Pahalta tuntuu, että meitä kutsutaan ”ahneeksi sukupolveksi”.

Wikipediasta lainattu: ”Pajamäki kuvaa suuria ikäluokkia ahneeksi sukupolveksi, joka pian jättää työelämän ja siirtää elatusvastuun nuoremmille samalla kun eläkeikää nostetaan.” (kirjasta vuodelta 2006)

Itse jäin työelämästä 68-vuotiaana ja jatkan toimintaa yrittäjänä edelleen nyt 73-vuotiaana. En ahneudesta, vaan rakkaudesta siihen, mitä teen!

Parasta se on ollut, kun se työtä ja vaivaa on ollut (VT)

(Kirjoitukseni julkaistu Keski-Uusimaa-lehdessä 10.11.2019)

Nostalgiaa

Isällä on suuret siniset silmät. Kun isä nauraa, se tarttuu muihinkin.  Naurusta ei tahdo tulla loppua eikä isä saa naurultaan kerrotuksi hauskaa juttuaan. Lopulta se saa vedet valumaan hänen silmistään. 

Kahvin hän ryystää tassilta eli kaataa kahvin aluslautaselle ja imee sen siitä suuhunsa sokeripalan läpi.

Äiti on viherruskeasilmäinen, hento, tummatukkainen.  Äiti laulaa aina. Äidillä on heleä ääni ja kun hän laulaa heinäpellolla, koko kylän lakeus kaikaa hänen kirkasta, helisevää ääntään.

Navetassa lehmät saavat usein nauttia hänen esityksistään, kun äiti lantaa ulos luodessaan heläyttää ilmoille vaikka ”Laps’ olen köyhän, kauniin Karjalan”. Ei, ei äiti itse ole karjalainen. Hänen paras nuoruudenystävänsä Meeri kyllä on!

Äiti rohkaisee meitä lapsiakin laulamaan. Ja ohjaa erilaisia laulunäytelmiä ja muuta ohjelmaa pienviljelijäporukoiden ja muihin juhliin.

Kotitalossamme on 2,5 kerrosta: kellari, alakerta, yläkerta. Kellarissa säilytetään perunat ja juurekset, mehut ja hillot.  Siellä on vanha separaattori, jota ei kuitenkaan enää käytetä kerman kuorintaan.  Ei, siitä on tullut puhelin. Ison siskon kanssa käymme ”soittelemassa hiirille”.  Kellarin pimeyteen meneminen on aina yhtä jännittävää, oikeastaan ihan pelottavaa.

Alakerta on varsinainen asuinkerros. Siellä on tupa, välikammari ja takakammari. Eteisestä mennään tupaan, takakammariin ja kellariin. Eteisestä menevät raput yläkertaan.

Yläkerrassa on kaksi asuinhuonetta, niiden takana ”pitkä vintti” ja rappujen yläpäässä kaksi pikku vinttiä.  Pitkä vintti oli varastotilaa ja pikku vinteissä voi asustaa kesäaikaan, kun lämmitystä ei tarvita.

Sotien jälkeisen vuokrasäännöstelyn aikaan yläkerran huoneet ovat vuokralaisten käytössä ja oma perhe asuu alakerrassa.

Noustaan maan pinnasta kolme askelmaa ja avataan ulko-ovi.  Sen takana on ensin veranta, jossa on suuret, pieniruutuiset ikkunat kolmella seinällä. Talvella veranta on kylmä ja ikkunat jäätyvät. Kesällä siinä on mukavan vilpoista, kun se on talon pohjoispuolella.

Verannalta vie ovi eteiseen. Verannan ovi on aika auki, mutta eteisen ovessa on lukko. Lukko on kuitenkin kiinni vain poikkeustapauksissa.

Yhtenä kesäpäivänä lähden meillä asuvan pojan kanssa naapuriin kylään. Poika on minua vuoden vanhempi ja hän työntää minua nukenrattaissa. Ollaan 5- ja 6-vuotiaat.  Naapurissa on mukavaa. Leikimme talon lasten kanssa ja aika kuluu kuin siivillä. Todellakin. Yhtäkkiä on jo ilta. Poika työntää minua taas rattaissa ja pääsemme kotipihaan.  Jätämme rattaat rappujen viereen ja kiipeämme ylös.  Veranta. Tartun eteisen oveen. Kiinni. Nykäisen. Ei avaudu. 

”Eihän meillä o ovi koskaan lukossa”, sanon  itkua pidätellen.  Koputan.  Koputan uudelleen. Nyt kovempaa. Kuulen sisältä jonkun askelet.

”Kuka siellä näin myöhään koputtelee? Ei meille oteta vieraita enää tähän aikaan”, kuulen äidin äänen.

”Me”, soperran pala kurkussa.

”Teidänhän pitäis’ olla jo nukkumassa. Miksi te nyt siellä koputtelette?”

”Me oltii naapurissa leikkimässä. Meillä on kova nälkäkii”, anelen.

”Lupaatteko, että ette enää ole poissa kotoa näin myöhään?”

”Luvataan. Ihan varmasti muistetaan”, tulee meiltä karkulaisilta kuin yhdestä suusta.

Äiti avaa oven. Ei, ei hän ole vihainen.  Kyllä hän tietää, missä olemme olleet. 

”Muistakaa, että kodin ovi avautuu kyllä aina, mutta on tärkeää, että ei lähdetä ilman lupaa ja että tullaan kotiin ajoissa.”

”Muistan”, nyyhkäisen ja halaan äitiä polven kohdalta.

Eteisen lämpö tuntuu hyvältä ja turvalliselta.  Äiti avaa oikealla olevan oven. Tuvan pöydällä odottaa kaksi lautasta ja lasia.  Äiti on pitänyt makkarasoppaa lämpimänä meille tuhlaajapennuille.

Tässä olen jo iso tyttö, koululainen