Parasta se on ollut

”AHNEEN” SUKUPOLVEMME HISTORIAA – ERITTÄIN LYHYT KURSSI

Parasta se on ollut, kun se on työtä ja vaivaa ollut

Tämän lauseen kuulin useammin kuin kerran äitini (synt 1926) suusta.  Tällä hän tarkoitti sitä, että elämällä oli hänelle merkitystä, kun siinä oli haasteita, uuden luomista ja kehittämistä.  Kun menen muistoissani takaisin lapsuuteeni 1950-luvun Suomessa, koen saman asenteen olleen yleinen koko pienellä eteläsuomalaisella kylällämme. On vielä lisättävä yhteisöllisyys, joka oli aitoa jakamista ja yhdessä eteenpäin tarpomista. Näillä perusaineksilla rakennettiin Suomeen hyvinvoivien, tasa-arvoisten ja sinnikkäiden ihmisten maa.

Vanhempieni sukupolvi kasvatti suuret ikäluokat.  Me synnyimme 1940-luvun loppuvuosina, kun isät olivat palanneet kotiin rintamilta.  Saimme kasvaa turvallisessa, eteenpäin kannustavassa ilmapiirissä.  Vielä ei tyttöjen pääsy ja lähettäminen oppikouluun ollut itsestään selvää. ”Naimisiin ne kuitenkin menevät”, sanoivat monet meidänkin kylällämme, kun äiti touhusi tyttäriään opintielle.

Koulujärjestelmässä oli kolme astetta: kansakoulu, keskikoulu ja lukio.  Koko kansakoulu kesti kuusi vuotta ja neljännen jälkeen oli mahdollista pyrkiä oppikouluun (oppikoulu=keskikoulu ja lukio). 

Keskikoulusta lähtien koulutus oli maksullista.  Opetuksesta maksettiin lukukausimaksu ja kouluruuasta käypä hinta.  Ja tietenkin kaikki kirjat ja muu oppimisen tarpeisto ostettiin itse. Kirjakauppa antoi luotollisen tilin, joka maksettiin 2-3 kertaa lukukaudessa.  Vähävaraisten oppilaiden oli mahdollista anoa ja saada alennus tai vapautus lukukausimaksusta, ns. vapaaoppilaspaikka. Lahjakkuus ja perhetausta ratkaisivat. Ruokamaksuista sai sisarusalennuksen, jos samasta perheestä koulussa söi kaksi tai enemmän. Lukukausi- ja ruokamaksujen lisäksi tulivat linja-automaksut, kun oppikoulut sijaitsivat asutuskeskuksissa. Meiltä oppikouluun oli ”vain” noin 12 km.  Koulukyydeistä ei silloin tiedetty mitään! Joskus kävelin koulusta kotiin ja sain pitää säästämäni bussimaksun!! 

Vanhempamme tekivät lujasti töitä mahdollistaakseen koulutuksemme. Isä kiersi erilaisissa metsä- ja rakennustöissä ympäri Etelä-Suomea ja äiti hoiti karjan ja kodin. Kiitos heidän, saimme käydä myös lukion, mikä mahdollisti jatko-opinnot. 

Minun onnistui päästä Helsingin kauppakorkeakouluun. Maksullista. Tietenkin.  Maksoimme lukukausimaksut, jotka (muistinvaraisesti) vastasivat noin yhden kuukauden palkkaa 1960-luvun palkkatasolla.  Opiskelijoiden terveydenhuoltomaksun tuli myös olla maksettuna ja opintokirjassa leima siitä, että opiskelija on käynyt vuosittain tuberkuloositarkastatuksessa (röntgen).

Tässä vaiheessa, kun elämme 1960-luvun loppua, ei vielä tunneta sellaisia käsitteitä kuin opintotuki, asumistuki tai toimeentulotuki. Niiden syntyminen on vielä tulevaisuudessa.

Opintotukea sai vain vanhemmiltaan, jos heillä oli siihen varaa.  Useimmilla rahat elämiseen tulivat kuitenkin valtion takaamasta, korkotuetusta opintolainasta.  Lainaa kertyi. 

Perustimme perheitä ja synnytimme lapsia. Äitiysneuvolajärjestelmän palvelut olivat saatavilla. Kunnalliset päiväkodit (seimet ja tarhat) olivat harvassa ja niihin otettiin pääasiassa yksinhuoltajien lapsia. Jos – kuten minun tapauksessani – perheessä oli isä ja äiti, ei seimi tai tarha ollut vaihtoehto. Naapuriapu ja tuttujen perheiden kotiäidit pelastivat tilanteen, kun vauvalle piti löytää paikka opiskelun jatkuessa.  Maksusta tietenkin. 

Rakensimme vanhempiemme tapaan ja heidän rinnallaan parempaa Suomea, hyvinvointivaltiota.

Lapsemme saivat peruskoulun, opintotuen ja alati kehittyvää opetusta. Heidän lapsensa toivottavasti maksuttoman toisen asteen koulutuksen.

On saatu aikaan sosiaaliturvajärjestelmä, joka tulee apuun silloin, kun hätä on suurin.  Olemme työuriemme aikana maksaneet veroja ja muita maksuja, joilla järjestelmän kustannuksista on selvitty.

Työeläkelaki tuli voimaan 1962  ja sen mukaan eläkkeettä kerryttäviksi tuloiksi katsotaan ne, jotka on maksettu työntekijän täytettyä 23 vuotta – käytännössä  ikäluokkiemme kohdalla 1960/70 lukujen vaihteesta lähtien.

Nyt olemme eläkkeellä. Suurin osa aika pienellä.

Olemme siinä mielessä onnekkaita, että olemme suurimman osan elämästämme eläneet olosuhteissa, joissa työtä on ollut mahdollista saada ja tehdä.  Vieläkin monet jatkavat yhteiskunnan rakentamiseksi joko palkka- tai vapaaehtoistyössä.  

KUITENKIN JA SIKSI

Pahalta tuntuu, että meitä kutsutaan ”ahneeksi sukupolveksi”.

Wikipediasta lainattu: ”Pajamäki kuvaa suuria ikäluokkia ahneeksi sukupolveksi, joka pian jättää työelämän ja siirtää elatusvastuun nuoremmille samalla kun eläkeikää nostetaan.” (kirjasta vuodelta 2006)

Itse jäin työelämästä 68-vuotiaana ja jatkan toimintaa yrittäjänä edelleen nyt 73-vuotiaana. En ahneudesta, vaan rakkaudesta siihen, mitä teen!

Parasta se on ollut, kun se työtä ja vaivaa on ollut (VT)

(Kirjoitukseni julkaistu Keski-Uusimaa-lehdessä 10.11.2019)