Veljelleni Timolle,
Teit minusta isonsiskon syntyessäsi 11.4.1949. Sinä, pikkuveikka, kuten äiti sinua meille siskoille kutsui, olit alusta asti eläväinen ja lähdit liikkeelle paljon ennen ensimmäistä syntymäpäivääsi. Minä olin hidas ja kömpelö ja niinpä tuvassamme järjestys oli se, että minä olin leikkikehässä ja sinä sen ulkopuolella. Minä, kas, en päässyt pois kehästä, mutta sinä kiipesit ketterästi laidan yli aina heti, kun äidin silmä vältti. Joskus äiti otti rauhallisen hetken nostamalla sinut pöydälle ja vetämällä penkit niin kauas, että et päässyt alas.
Niin kauan kuin muistan, sinua ovat kiinnostaneet autot, moottorit ja koneet. Lapsuudessamme vietimme usein talvi-iltojen hetkiä makuuhuoneen pönttöuunin edessä hiipuvaa hiillosta tuijotellen. Kerroimme vuorotellen, mitä hiilloksessa näimme. Sinä näit aina autoja tai junia tai muita koneita. Me Ulla-siskon kanssa näimme eläimiä tai puita tai kasveja. Se pönttöuuni oli meidän televisiomme.
Kun meille ostettiin traktori, Zetor 25K, ajoimme usein sitä yhdessä. Kun kumpikaan ei ylettynyt sekä ohjaamaan että painamaan kytkintä ja vaihteita, jaoimme hommat. Sinä olit kumarassa ja hoidit kytkimen ja vaihteen ja minä ohjasin ja hoidin kaasuvivun.
Kun kerran olimme ajaneet traktorin pellolta pihaan, sinä hyppäsit ketterästi maahan. Minä tulin perässä, mutta jotenkin kompastuin metalliseen askelmaan, joka kolhaisi pois palan polvestani.
Vuosi 1957 on yksi elämämme merkkipylväitä. Kotimme paloi helmikuussa. Minä juoksin naapuriin palokuntaa soittamaan, sinä seisoit navetassa, sen kylmällä lattialla, ja jalkasi paleltuivat ja niiden nahka kesi joka talvi vuosikymmenten ajan.
Iloa elämään toi pikkusiskon syntymä. Hän putkahti maailmaan huhtikuun lopulla. Olimme molemmat innokkaita vauvan hoitajia.
”Nyt on mun vuoro vaihtaa kakkavaipat”, huusit jo Kukkolan tienkäänteessä koulusta tullessasi. Taisimme kiistellä aika monta kertaa tuosta kunniatehtävästä.
Olet lapsirakas. Opettajasikin Arolan koulussa ihmetteli, miten tottuneesti autoit hänen lapsenlapselleen kintaat käteen koulun pihalla.
Risto syntyi ja sinusta tuli eno ja kun lähdimme ensimmäistä kertaa anoppilaan Pohjois-Karjalaan, sinä ja Auli lähditte mukaan. Matkaa tehtiin pitkään, kun auto taisi vähän väliä piiputtaa. Sinä pidit huolen siitä, että vauva sai ruokaa: lämmitit maitopullon huoltoasemien kahviloiden keittiöissä. Tosi tomeraa ja touhukasta. Kiitos siitä!
Sinä lähdit jo nuorena ansiotyöhön. Teit monenlaisia töitä ja olit aina suosittu työntekijä ja työkaveri. ”Sitkeä sissi”, sopii sinuun. Vaikka kaikki ei aina ole mennyt nappiin, olet noussut kuin Feeniks-lintu tuhkasta, entistä ehompana.
Monien kokeilujen jälkeen menit töihin Seutulan lentokentälle. Olit ylpeä työpaikastasi, työstäsi ja porukastasi. Siellä uurastit 35 vuotta, aina eläkkeelle jäämiseen asti, tiimisi pappana. Olipa turvallista lähteä matkaan, kun tiesi, että sinä pidät huolen kiitoratojen ja muun kenttäalueen kunnosta. Kun keväällä 1996 lähdin Vietnamiin töihin, viimeinen näky kotimaasta olivat sinun nauravat kasvosi ja silmäsi koneen vieressä.
Olen iloinen, että maailmalla tekemieni kierrosten jälkeen jo kaksikymmentä vuotta olen saanut asua ja elää niin lähellä kotiasi, että pyrähdykset kuistillesi ovat olleet mahdollisia ihan yllätysvierailuinakin.
Vuodet toivat sinullekin erinäisiä vaivoja, mutta et suuremmin niistä valitellut. Jaksoit aina auttaa muita ja iloita läheisistäsi.
Olet poissa, mutta muistoissa ja sydämessä aina mukana. Lepää rauhassa, rakas pikkuveli!
Pyyppölän Salosen sisarukset 1959
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti