Nostalgiaa

Isällä on suuret siniset silmät. Kun isä nauraa, se tarttuu muihinkin.  Naurusta ei tahdo tulla loppua eikä isä saa naurultaan kerrotuksi hauskaa juttuaan. Lopulta se saa vedet valumaan hänen silmistään. 

Kahvin hän ryystää tassilta eli kaataa kahvin aluslautaselle ja imee sen siitä suuhunsa sokeripalan läpi.

Äiti on viherruskeasilmäinen, hento, tummatukkainen.  Äiti laulaa aina. Äidillä on heleä ääni ja kun hän laulaa heinäpellolla, koko kylän lakeus kaikaa hänen kirkasta, helisevää ääntään.

Navetassa lehmät saavat usein nauttia hänen esityksistään, kun äiti lantaa ulos luodessaan heläyttää ilmoille vaikka ”Laps’ olen köyhän, kauniin Karjalan”. Ei, ei äiti itse ole karjalainen. Hänen paras nuoruudenystävänsä Meeri kyllä on!

Äiti rohkaisee meitä lapsiakin laulamaan. Ja ohjaa erilaisia laulunäytelmiä ja muuta ohjelmaa pienviljelijäporukoiden ja muihin juhliin.

Kotitalossamme on 2,5 kerrosta: kellari, alakerta, yläkerta. Kellarissa säilytetään perunat ja juurekset, mehut ja hillot.  Siellä on vanha separaattori, jota ei kuitenkaan enää käytetä kerman kuorintaan.  Ei, siitä on tullut puhelin. Ison siskon kanssa käymme ”soittelemassa hiirille”.  Kellarin pimeyteen meneminen on aina yhtä jännittävää, oikeastaan ihan pelottavaa.

Alakerta on varsinainen asuinkerros. Siellä on tupa, välikammari ja takakammari. Eteisestä mennään tupaan, takakammariin ja kellariin. Eteisestä menevät raput yläkertaan.

Yläkerrassa on kaksi asuinhuonetta, niiden takana ”pitkä vintti” ja rappujen yläpäässä kaksi pikku vinttiä.  Pitkä vintti oli varastotilaa ja pikku vinteissä voi asustaa kesäaikaan, kun lämmitystä ei tarvita.

Sotien jälkeisen vuokrasäännöstelyn aikaan yläkerran huoneet ovat vuokralaisten käytössä ja oma perhe asuu alakerrassa.

Noustaan maan pinnasta kolme askelmaa ja avataan ulko-ovi.  Sen takana on ensin veranta, jossa on suuret, pieniruutuiset ikkunat kolmella seinällä. Talvella veranta on kylmä ja ikkunat jäätyvät. Kesällä siinä on mukavan vilpoista, kun se on talon pohjoispuolella.

Verannalta vie ovi eteiseen. Verannan ovi on aika auki, mutta eteisen ovessa on lukko. Lukko on kuitenkin kiinni vain poikkeustapauksissa.

Yhtenä kesäpäivänä lähden meillä asuvan pojan kanssa naapuriin kylään. Poika on minua vuoden vanhempi ja hän työntää minua nukenrattaissa. Ollaan 5- ja 6-vuotiaat.  Naapurissa on mukavaa. Leikimme talon lasten kanssa ja aika kuluu kuin siivillä. Todellakin. Yhtäkkiä on jo ilta. Poika työntää minua taas rattaissa ja pääsemme kotipihaan.  Jätämme rattaat rappujen viereen ja kiipeämme ylös.  Veranta. Tartun eteisen oveen. Kiinni. Nykäisen. Ei avaudu. 

”Eihän meillä o ovi koskaan lukossa”, sanon  itkua pidätellen.  Koputan.  Koputan uudelleen. Nyt kovempaa. Kuulen sisältä jonkun askelet.

”Kuka siellä näin myöhään koputtelee? Ei meille oteta vieraita enää tähän aikaan”, kuulen äidin äänen.

”Me”, soperran pala kurkussa.

”Teidänhän pitäis’ olla jo nukkumassa. Miksi te nyt siellä koputtelette?”

”Me oltii naapurissa leikkimässä. Meillä on kova nälkäkii”, anelen.

”Lupaatteko, että ette enää ole poissa kotoa näin myöhään?”

”Luvataan. Ihan varmasti muistetaan”, tulee meiltä karkulaisilta kuin yhdestä suusta.

Äiti avaa oven. Ei, ei hän ole vihainen.  Kyllä hän tietää, missä olemme olleet. 

”Muistakaa, että kodin ovi avautuu kyllä aina, mutta on tärkeää, että ei lähdetä ilman lupaa ja että tullaan kotiin ajoissa.”

”Muistan”, nyyhkäisen ja halaan äitiä polven kohdalta.

Eteisen lämpö tuntuu hyvältä ja turvalliselta.  Äiti avaa oikealla olevan oven. Tuvan pöydällä odottaa kaksi lautasta ja lasia.  Äiti on pitänyt makkarasoppaa lämpimänä meille tuhlaajapennuille.

Tässä olen jo iso tyttö, koululainen