Karanteenia vastaavissa olosuhteissa

Vuosikymmenen vaihtuessa alkaa maailmalta kuulua uutisia pahasta taudista.  Vaikka nimi viittaa suosittuun peliin, koronaan, ei tämän kanssa ole leikkimistä.

Kiinasta saadaan ensimmäiset uutiset, Suomessa uutisoidaan Lapissa hiihtämässä olevista turisteista ja heidän pahasta flunssastaan.

Ensimmäisenä eurooppalaisena maana koronan kynsiin joutuu Italia.  Siitä se lähtee.

Suomen COVID-19 saavuttaa helmikuun lopulla ja maaliskussa on jo täysi rähinä päällä.

11.3.2020 käyn Kansallisteatterissa katsomassa "Sinivalaan". Se on hyvä näytelmä, jota suosittelen, jos sitä vielä esitetään tämän koronan jälkeen.

Seuraavana päivänä melkein kaikki teatterit sulkevat ovensa toistaiseksi. Epidemiasta on tullut pandemia ja 13.3. maan hallitus esittää ja eduskunta hyväksyy käyttöön otettaviksi tarkasti määriteltyjä kohtia valmiuslaista. Poikkeustila astuu voimaan 16.3.2020.

Olen ollut kaukaa viisas ja siirtänyt pojantyttären syntymäpäiväreissun maaliskuusta toukokuuhun.  Käyn lähikaupassa 17.3. aamulla klo 6:30.  

Yli 70-vuotiaat määrätään karanteenia vastaaviin olosuhteisiin:  kaupassa ja apteekissa saa käydä vain pakottavan välttämättömissä tilanteissa, iäkkäiden ihmisten luona ei suositella käyntejä, palvelutaloissa vierailut kielletään.  

Pajalan K-supermarketin verkkokauppa tulee tutuksi - ja palvelee hyvin. Tilatut tavarat toimitetaan oven ulkopuolelle. Ovikellon kilahdus on merkki siitä, että tilaus on toimitettu.

Yhteydet ulkomaailmaan ovat puhelimen ja videoyhteyksien varassa.

Poikani perheen kanssa vietämme huhtikuun alussa syntymäpäivääni Zoomin avulla: he syövät ja kahvittelevat Sollentunassa, minä samaan aikaan oman ruokapöytäni ääressä Järvenpäässä.  Pojan tilaama syntymäpäiväkakku ja kukkakimppu tulevat Citymarketin toimittamana pari päivää synttärin jälkeen. Todella poikkeuksellinen, muistoihin jäävä syntymäpäivä. 

Kaksi kertaa rikon "karanteenia", kun sisko hakee autolla kyläilemään. Pidämme  määriteltyä välimatkaa - vaikka autossa siskon vieressä turvavälin riittävyys on hieman kyseenalaista. Yksi läheinen ystävä käy luonani kahvilla - haluaa nähdä omin silmin, että kaikki on kunnossa. 

Finnair peruuttaa lennot.  Matkustajalaivojen liikennöinti loppuu. Vierailu pojan perheen luokse siirtyy tuntemattomaan.

Huoli yksin kotiin jäävien ikäihmisten mielenterveydestä kasvaa pandemian edetessä. Kaikilla ei ole nykymaailman tarjoamia sähköisiä vempeleitä - eikä laitteiden ja systeemien vaatimaa osaamista. Moni yksin jäänyt on yksinäinen. 

Eeva Kilpi kirjoitti vuonna 1996

Hyvä Jumala.
Anna linnuille pesiä.
Anna lapsille hyviä isiä ja äitejä.
Anna yksinäisille vanhuksille joku
joka ottaa heidät syliin.

Karanteenia on nyt (29.4.2020) jatkunut noin 1,5 kuukautta.  Olen fyysisesti yksin, mutta puhelin soi useammin kuin "normaalioloissa".  Roolini työelämässä edellyttää pandemian aiheuttamien muutosten tarkkaa seurantaa ja samalla mahdollistaa tiiviit yhteydet kotitoimiston ulkopuolelle.  Olen onnekas. Yhteys maailmaan toimii!

Muistetaan, että on elämää koronan ulkopuolella!

Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys

Kollega ja ystävä Joensuun vuosilta muistutti FB-postissaan otsikossa mainitusta Miyamoto Musashin kirjasta (The Book of Five Rings).  Se on kirjoitettu jo taannoin, 1600-luvulla ja - kun kirjoittaja oli kenraali - ennen muuta sotataidon ja strategioiden oppikirjaksi.

Kirjan ajatukset herättävät ajattelemaan omaa Elämän Strategiaa ja sitä, millä keinoin tästä urakasta aikoo selvitä.

Olen lukenut kirjan useita kertoa ja joka kerta huomaan uusia asioita. Kun oman elämän olosuhteet muuttuvat, saavat Miyamoton ajatuksetkin uusia tulkintoja.

Samurain yhdeksän käskyä tiivistävät oleellisen. 

1.   Ajattele rehellisesti

2.   Tie on harjoittelemista. 

3.   Perehdy kaikkiin taitoihin. 

4.   Tunne kaikkien ammattien Tiet. 

5.   Erota maallisten asiain hyöty ja tappio. 

6.   Kehitä vaistomaista arviointia ja kaiken    ymmärtämistä. 

7.    Havaitse näkymättömät. 

8.    Kiinnitä huomiota (myös) pikkuseikkoihin. 

9.   Älä tee mitään turhaa.

  

Rauhaa ja turvaa

Pakolaiset ja monet muut maahamme muualta muuttaneet ihmiset ovat joutuneet elämässään kokemaan vaikeita, pelkoa synnyttäviä asioita, joita kenenkään ei pitäisi kokea.  Taustalla on tapahtumia ja kohtelua, joilla kaikkien teorioiden valossa katsotaan olevan traumaattisia vaikutuksia ihmisen mieleen ja sen tasapainoon.  Jos - ja usein kun - he uudessa asuinympäristössään edelleen joutuvat taistelemaan paikastaan ja olemassaolonsa oikeutuksesta, traumojen käsittelyssä ja ihmisen eheytymisessä ei päästä alkuunkaan.  Kotouttamisen pitäisi minusta alkaa siitä, että tehdään kaikki mahdollinen ihmisen horjuneen mielen tasapainon ja turvallisuuden tunteen luomiseksi.  Turvallisuuden ja hyväksytyksi tulemisen tunne - ja vain ne - mahdollistavat uusien asioiden omaksumisen ja oppimisen, niin kielen, teorioitten kuin uuden kotimaan tapojen.

Yhdistyneet kansakunnat YK hyväksyi 10.12.1948 yleismaailmallisen ihmisoikeuksien julistuksen, jota on sitouduttu noudattamaan.

Lainaan tässä vain kahta julistuksen artiklaa, joita noudattaen ja vahvasti kommunikoiden ihmisten turvallisuuden tunteen uskon lisääntyvän.

1. artikla. Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.

3. artikla. Kullakin yksilöllä on oikeus elämään, vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen.

Itselleni näihin kahteen kiteytyy tärkein ihmisten välisessä kanssakäymisessä, toinen toistemme kunnioittamisessa ja turvallisen kasvu- ja elinympäristön luomisessa.

Miten näiden periaatteiden hyväksyminen ja noudattaminen näyttää liian usein liian vaikealta?

Ugh, olen puhunut!

Kuvassa Yhdysvaltain presidentin puoliso Eleanor Roosevelt ja 

ihmisoikeuksien julistus 1948

Hetkiä

Istun kirjoituspöytäni ääressä ja odotan valtiopäivien avajaisten alkua  - televisiosta aion katsoa.

Illan suussa saan tervetulleen vieraan, jonka kanssa voin parantaa maailmaa ja omaa elämääni.  

Kun nostan katseeni, näen edessäni Enon Emännältä saamani kortin, jossa nainen ajaa vihreällä polkupyörällä kesäisessä maisemassa. Pyörän ohjaustangossa oleva kori on täynnä kukkia. Eri väriset perhoset ympäröivät naista, pyörää ja kukkia.

Pian ne ovat taas täällä - kevät ja kesä.

Elämä on täynnä hyviä hetkiä - jos ne oikein oivaltaa.

Parasta se on ollut

”AHNEEN” SUKUPOLVEMME HISTORIAA – ERITTÄIN LYHYT KURSSI

Parasta se on ollut, kun se on työtä ja vaivaa ollut

Tämän lauseen kuulin useammin kuin kerran äitini (synt 1926) suusta.  Tällä hän tarkoitti sitä, että elämällä oli hänelle merkitystä, kun siinä oli haasteita, uuden luomista ja kehittämistä.  Kun menen muistoissani takaisin lapsuuteeni 1950-luvun Suomessa, koen saman asenteen olleen yleinen koko pienellä eteläsuomalaisella kylällämme. On vielä lisättävä yhteisöllisyys, joka oli aitoa jakamista ja yhdessä eteenpäin tarpomista. Näillä perusaineksilla rakennettiin Suomeen hyvinvoivien, tasa-arvoisten ja sinnikkäiden ihmisten maa.

Vanhempieni sukupolvi kasvatti suuret ikäluokat.  Me synnyimme 1940-luvun loppuvuosina, kun isät olivat palanneet kotiin rintamilta.  Saimme kasvaa turvallisessa, eteenpäin kannustavassa ilmapiirissä.  Vielä ei tyttöjen pääsy ja lähettäminen oppikouluun ollut itsestään selvää. ”Naimisiin ne kuitenkin menevät”, sanoivat monet meidänkin kylällämme, kun äiti touhusi tyttäriään opintielle.

Koulujärjestelmässä oli kolme astetta: kansakoulu, keskikoulu ja lukio.  Koko kansakoulu kesti kuusi vuotta ja neljännen jälkeen oli mahdollista pyrkiä oppikouluun (oppikoulu=keskikoulu ja lukio). 

Keskikoulusta lähtien koulutus oli maksullista.  Opetuksesta maksettiin lukukausimaksu ja kouluruuasta käypä hinta.  Ja tietenkin kaikki kirjat ja muu oppimisen tarpeisto ostettiin itse. Kirjakauppa antoi luotollisen tilin, joka maksettiin 2-3 kertaa lukukaudessa.  Vähävaraisten oppilaiden oli mahdollista anoa ja saada alennus tai vapautus lukukausimaksusta, ns. vapaaoppilaspaikka. Lahjakkuus ja perhetausta ratkaisivat. Ruokamaksuista sai sisarusalennuksen, jos samasta perheestä koulussa söi kaksi tai enemmän. Lukukausi- ja ruokamaksujen lisäksi tulivat linja-automaksut, kun oppikoulut sijaitsivat asutuskeskuksissa. Meiltä oppikouluun oli ”vain” noin 12 km.  Koulukyydeistä ei silloin tiedetty mitään! Joskus kävelin koulusta kotiin ja sain pitää säästämäni bussimaksun!! 

Vanhempamme tekivät lujasti töitä mahdollistaakseen koulutuksemme. Isä kiersi erilaisissa metsä- ja rakennustöissä ympäri Etelä-Suomea ja äiti hoiti karjan ja kodin. Kiitos heidän, saimme käydä myös lukion, mikä mahdollisti jatko-opinnot. 

Minun onnistui päästä Helsingin kauppakorkeakouluun. Maksullista. Tietenkin.  Maksoimme lukukausimaksut, jotka (muistinvaraisesti) vastasivat noin yhden kuukauden palkkaa 1960-luvun palkkatasolla.  Opiskelijoiden terveydenhuoltomaksun tuli myös olla maksettuna ja opintokirjassa leima siitä, että opiskelija on käynyt vuosittain tuberkuloositarkastatuksessa (röntgen).

Tässä vaiheessa, kun elämme 1960-luvun loppua, ei vielä tunneta sellaisia käsitteitä kuin opintotuki, asumistuki tai toimeentulotuki. Niiden syntyminen on vielä tulevaisuudessa.

Opintotukea sai vain vanhemmiltaan, jos heillä oli siihen varaa.  Useimmilla rahat elämiseen tulivat kuitenkin valtion takaamasta, korkotuetusta opintolainasta.  Lainaa kertyi. 

Perustimme perheitä ja synnytimme lapsia. Äitiysneuvolajärjestelmän palvelut olivat saatavilla. Kunnalliset päiväkodit (seimet ja tarhat) olivat harvassa ja niihin otettiin pääasiassa yksinhuoltajien lapsia. Jos – kuten minun tapauksessani – perheessä oli isä ja äiti, ei seimi tai tarha ollut vaihtoehto. Naapuriapu ja tuttujen perheiden kotiäidit pelastivat tilanteen, kun vauvalle piti löytää paikka opiskelun jatkuessa.  Maksusta tietenkin. 

Rakensimme vanhempiemme tapaan ja heidän rinnallaan parempaa Suomea, hyvinvointivaltiota.

Lapsemme saivat peruskoulun, opintotuen ja alati kehittyvää opetusta. Heidän lapsensa toivottavasti maksuttoman toisen asteen koulutuksen.

On saatu aikaan sosiaaliturvajärjestelmä, joka tulee apuun silloin, kun hätä on suurin.  Olemme työuriemme aikana maksaneet veroja ja muita maksuja, joilla järjestelmän kustannuksista on selvitty.

Työeläkelaki tuli voimaan 1962  ja sen mukaan eläkkeettä kerryttäviksi tuloiksi katsotaan ne, jotka on maksettu työntekijän täytettyä 23 vuotta – käytännössä  ikäluokkiemme kohdalla 1960/70 lukujen vaihteesta lähtien.

Nyt olemme eläkkeellä. Suurin osa aika pienellä.

Olemme siinä mielessä onnekkaita, että olemme suurimman osan elämästämme eläneet olosuhteissa, joissa työtä on ollut mahdollista saada ja tehdä.  Vieläkin monet jatkavat yhteiskunnan rakentamiseksi joko palkka- tai vapaaehtoistyössä.  

KUITENKIN JA SIKSI

Pahalta tuntuu, että meitä kutsutaan ”ahneeksi sukupolveksi”.

Wikipediasta lainattu: ”Pajamäki kuvaa suuria ikäluokkia ahneeksi sukupolveksi, joka pian jättää työelämän ja siirtää elatusvastuun nuoremmille samalla kun eläkeikää nostetaan.” (kirjasta vuodelta 2006)

Itse jäin työelämästä 68-vuotiaana ja jatkan toimintaa yrittäjänä edelleen nyt 73-vuotiaana. En ahneudesta, vaan rakkaudesta siihen, mitä teen!

Parasta se on ollut, kun se työtä ja vaivaa on ollut (VT)

(Kirjoitukseni julkaistu Keski-Uusimaa-lehdessä 10.11.2019)

Nostalgiaa

Isällä on suuret siniset silmät. Kun isä nauraa, se tarttuu muihinkin.  Naurusta ei tahdo tulla loppua eikä isä saa naurultaan kerrotuksi hauskaa juttuaan. Lopulta se saa vedet valumaan hänen silmistään. 

Kahvin hän ryystää tassilta eli kaataa kahvin aluslautaselle ja imee sen siitä suuhunsa sokeripalan läpi.

Äiti on viherruskeasilmäinen, hento, tummatukkainen.  Äiti laulaa aina. Äidillä on heleä ääni ja kun hän laulaa heinäpellolla, koko kylän lakeus kaikaa hänen kirkasta, helisevää ääntään.

Navetassa lehmät saavat usein nauttia hänen esityksistään, kun äiti lantaa ulos luodessaan heläyttää ilmoille vaikka ”Laps’ olen köyhän, kauniin Karjalan”. Ei, ei äiti itse ole karjalainen. Hänen paras nuoruudenystävänsä Meeri kyllä on!

Äiti rohkaisee meitä lapsiakin laulamaan. Ja ohjaa erilaisia laulunäytelmiä ja muuta ohjelmaa pienviljelijäporukoiden ja muihin juhliin.

Kotitalossamme on 2,5 kerrosta: kellari, alakerta, yläkerta. Kellarissa säilytetään perunat ja juurekset, mehut ja hillot.  Siellä on vanha separaattori, jota ei kuitenkaan enää käytetä kerman kuorintaan.  Ei, siitä on tullut puhelin. Ison siskon kanssa käymme ”soittelemassa hiirille”.  Kellarin pimeyteen meneminen on aina yhtä jännittävää, oikeastaan ihan pelottavaa.

Alakerta on varsinainen asuinkerros. Siellä on tupa, välikammari ja takakammari. Eteisestä mennään tupaan, takakammariin ja kellariin. Eteisestä menevät raput yläkertaan.

Yläkerrassa on kaksi asuinhuonetta, niiden takana ”pitkä vintti” ja rappujen yläpäässä kaksi pikku vinttiä.  Pitkä vintti oli varastotilaa ja pikku vinteissä voi asustaa kesäaikaan, kun lämmitystä ei tarvita.

Sotien jälkeisen vuokrasäännöstelyn aikaan yläkerran huoneet ovat vuokralaisten käytössä ja oma perhe asuu alakerrassa.

Noustaan maan pinnasta kolme askelmaa ja avataan ulko-ovi.  Sen takana on ensin veranta, jossa on suuret, pieniruutuiset ikkunat kolmella seinällä. Talvella veranta on kylmä ja ikkunat jäätyvät. Kesällä siinä on mukavan vilpoista, kun se on talon pohjoispuolella.

Verannalta vie ovi eteiseen. Verannan ovi on aika auki, mutta eteisen ovessa on lukko. Lukko on kuitenkin kiinni vain poikkeustapauksissa.

Yhtenä kesäpäivänä lähden meillä asuvan pojan kanssa naapuriin kylään. Poika on minua vuoden vanhempi ja hän työntää minua nukenrattaissa. Ollaan 5- ja 6-vuotiaat.  Naapurissa on mukavaa. Leikimme talon lasten kanssa ja aika kuluu kuin siivillä. Todellakin. Yhtäkkiä on jo ilta. Poika työntää minua taas rattaissa ja pääsemme kotipihaan.  Jätämme rattaat rappujen viereen ja kiipeämme ylös.  Veranta. Tartun eteisen oveen. Kiinni. Nykäisen. Ei avaudu. 

”Eihän meillä o ovi koskaan lukossa”, sanon  itkua pidätellen.  Koputan.  Koputan uudelleen. Nyt kovempaa. Kuulen sisältä jonkun askelet.

”Kuka siellä näin myöhään koputtelee? Ei meille oteta vieraita enää tähän aikaan”, kuulen äidin äänen.

”Me”, soperran pala kurkussa.

”Teidänhän pitäis’ olla jo nukkumassa. Miksi te nyt siellä koputtelette?”

”Me oltii naapurissa leikkimässä. Meillä on kova nälkäkii”, anelen.

”Lupaatteko, että ette enää ole poissa kotoa näin myöhään?”

”Luvataan. Ihan varmasti muistetaan”, tulee meiltä karkulaisilta kuin yhdestä suusta.

Äiti avaa oven. Ei, ei hän ole vihainen.  Kyllä hän tietää, missä olemme olleet. 

”Muistakaa, että kodin ovi avautuu kyllä aina, mutta on tärkeää, että ei lähdetä ilman lupaa ja että tullaan kotiin ajoissa.”

”Muistan”, nyyhkäisen ja halaan äitiä polven kohdalta.

Eteisen lämpö tuntuu hyvältä ja turvalliselta.  Äiti avaa oikealla olevan oven. Tuvan pöydällä odottaa kaksi lautasta ja lasia.  Äiti on pitänyt makkarasoppaa lämpimänä meille tuhlaajapennuille.

Tässä olen jo iso tyttö, koululainen

Kansakoulusta oppikouluun

Lapsenlapsi etsii, kartoittaa, haarukoi ja fundeeraa juuri nyt ensi vuonna alkavia lukio-opintoja varten  hyvää opinahjoa.  Valinta vaikuttaa sekä oppisisältöihin että lukion jälkeen siintävään tulevaisuuteen. Unelmat, haaveet ja urasuunnitelmat ovat pinnassa.

Minun lapsuudessani kaikki kävivät ensin neljä vuotta kansakoulua ja sen jälkeen oli mahdollista pyrkiä oppikouluun. Oppikoulu oli kaksivaiheinen: keskikoulu (5 vuotta)  ja lukio. Yhteensä siis 8 vuotta. Toisin kuin nykyään, 1950-luvulla kylämme lapsista suuri osa jatkoi neljännen luokan jälkeen kansakoulua vielä kolme vuotta – tai oikeastaan kaksi vuotta kansakoulua ja yhden vuoden kansalaiskoulua.  Kansalaiskoulussa opittiin aikuisuutta ja kansalaistaitoja. 

Kansakouluvuodet käytiin oman kylän koulua, kansalaiskoulu oli kirkonkylällä.

Oppikouluja lähialueellamme oli kaksi. Toinen Järvenpäässä, toinen Mäntsälässä.  Kun äiti oli syntynyt Järvenpäässä ja itsekin ehti käydä Järvenpään yhteiskoulua pari vuotta ennen kuin perhe muutti Helsinkiin, meidän oppikouluvalintamme oli Järvenpää.  Sitä paitsi äidin Haaraltti-setä (Harald Tuomi) oli koulun talonmies-vahtimestari ja äidin Reijo-serkku kävi samaa koulua. Jotenkin itsestään selvän tuttu paikka siis.

Oppikoulu oli maksullinen. Lukukausimaksu maksettiin ja lisäksi kouluruoka. Oppikirjat ja opiskeluvälineet piti ostaa. Maksullisuus rajoitti varmasti monien lahjakkaiden lasten mahdollisuuksia.

Oppikouluun pyrittiin sisäänpääsykokeissa, joissa testattiin pyrkijöiden osaamista ja älyä!  Laskettiin, kirjoitettiin, kuunneltiin luentaa ja vastattiin tekstiin liittyviin kysymyksiin – kuullun ymmärtämistä siis.  Myös luetun ymmärtämistä koeteltiin. Ja laskuissa oli sekä sanallisia tehtäviä että ihan peruslaskutoimituksia.

Meidän äidille oli itsestään selvää, että lapsille tarjotaan mahdollisuus kehittymiseen, tytöillekin!

Niinpä keväällä 1956 Pyyppölän kaksi vanhinta tyttöä matkusti äidin kanssa Järvenpäähän sisäänpääsykokeisiin.  Meillä kummallakin oli päällä kauniit äidit tekemät sinikukkaiset kesämekot ja niiden päällä puffihihaiset bolerot.  Niin viimmesen päälle että!

Minä olin tuolloin 10-vuotias, ujo maalaistyttö. Kolme luokkaa kansakoulua takana. Äiti ohjasi meidät luokkaan, jossa koe pidettäisiin.  Ja lähti sitten ulos.  Ja minä itkemään!   Äitiä tuli heti ikävä.  Tein kokeet pikavauhtia ja ryntäsin käytävään äitiä etsimään.  Löysin! Äiti ihmetteli, että enkö ollenkaan lopettanut itkua ja tulin luokasta ulos kesken kaiken...

Äiti hoiti seurannan sisäänpääsytulosten osalta.   En päässyt.    En tuona vuonna.  Myöhemmin äiti kertoi, että olin kyllä läpäissyt sisäänpääsykokeet, mutta minua ei voitu hyväksyä kouluun, kun puuttui vaadittu neljännen luokan todistus.

Takaisin rakkaaseen Arolan kansakouluun vielä vuodeksi. 

Sisko pääsi ja aloitti oppikoulun. Avasi tilin Harjun kirjakauppaan ja aurasi minullekin tien!

Seuraavana vuonna sitten kaikki meni hyvin ja 1.9.1957 aloitin oppikoulun Järvenpään yhteiskoulun IB-luokalla.  Siitä on nyt tasan 60 vuotta!

3.10.2017 kokoonnumme luokkakokoukseen, jälleen! Odotan innolla!

Tässä ollaan jo tokaluokkalaisia! 

  

MAMMA JA KEIJO

                 

Mamma

Äiti kutsui äitiään mammaksi, tämä kun kuului suomenruotsalaiseen porukkaan. Kirkkonummen suunnalta tullut.  Siitä seurasi, että me lapsetkin kutsuimme isoäitiämme mammaksi.

Mamma oli VIP.  Mamma oli rauhallinen, monia kokenut ompelijatar. Hänen rauhallinen hahmonsa heijasti levollisuutta ympärillä oleviin.

Kun äiti oli hyvin nuori pientilan emännäksi ja äidiksi tullessaan, mamman hänelle antama tuki oli korvaamatonta.  Mamma oli jäänyt leskeksi juuri sodan (toisen maailmansodan) loppuvaiheessa ja asui Helsingin vanhassa kaupungissa Spaakin villassa. Siinä punaisessa talossa, jonka vieressä on muistomerkki: ”tälle paikalle Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa perusti Helsingin kaupungin vuonna 1550”. Sitä käytiin lapsina usein ihmettelemässä.  Mamma siis asui niin alkuperäisessä Helsingissä kuin vain voi.  Hän oli töissä vesijohtolaitoksella siivoojana. Samassa paikassa ahersi myös hänen veljensä.  Suku (Wikström) oli tärkeä ja kaksi veljistä asui ihan mamman naapurustossa.

Mamma oli hyvin suomenmielinen.  Omien lastensa, äitini ja enoni, kanssa hän puhui ruotsia, mutta ummikkosuomalaisen isäni ja hänen perheensä kanssa suomea.  ”Minä puhu suome, vaikka se käveleekin niin huonosti”.

Mamma oli alun perin ompelijatar ja ompelutaito osoittautui kultaakin kalliimmaksi, kun meitä lapsia alkoi äidin perheeseen siunaantua.  Mamma teki meille kaikki vaatteet aina kuolemaansa asti. Sodan jälkeisen kangaspulan ratkaisuna oli vanhojen aikuisten vaatteiden purkaminen ja kääntäminen. Näin saaduista kankaista meille syntyi takkeja, lakkeja ja housuja. 

Mamma ja Keijo-eno viettivät meillä paljon aikaansa. He tulivat linja-autolla Kellokosken keskustaan ja kävelivät sieltä Pyyppölään.  Monta monituista kertaa lienee äiti omaa mammaansa odotellut nenä ikkunassa, kävelytyyli painunut mielen sopukoihin.  Kun me myöhemmin siskon kanssa kävimme koulua Järvenpäässä, kuulin äidin suusta usein, että hän oli nähnyt tuloni,

”ja kävelet kuin mamma”.

Olin 9-vuottias, kun mamma menehtyi.  Muistan kylmäntunteen haudalla. Suru oli suuri.

Keijo-eno

Keijo-eno  oli äidin isoveli, joka eleli äitinsä kanssa poikamiehenä pitkään. 

Sisarusten välit olivat tiiviit, kuten koko Tuomen ydinperheen.  Niinpä Keijo-eno oli tuttu näky kodissamme niin juhlissa kuin arjessa.  Keijo-eno oli hauska.  Samaa tyyppiä meidän isän kanssa. Aina valmiina kepposiin ja nauruun.  Kun hän oli mukana, sai koko ajan olla varuillaan kepposten odotuksessa.

Mutta Keijo-enossa oli toinen, vakavampi puoli.  Kun hänellä ei ollut vaimoa ja omia lapsia, hän suuntasi hellyytensä ja huolenpitonsa osoitukset siskon perheelle. Työpaikassaan, Pleunassa, Keijo värkkäsi monet apuvälineet siskonsa maatöitä helpottamaan.  Paras kaikista oli varmaan maitokärry. Vaikka sen nimi oli maitokärry, sillä kuljetettiin paljon muutakin – vesiheinää sioille, ojanpientareilta niitettyä heinää jne. Se oli hyödyllinen ja hauska joka paikan värkki.  Hauskimmillaan tietenkin silloin, kun sillä kärrättiin meitä kakaroita.  Tukka hulmuten sekä kärrääjillä että kärryssä istujilla.

Keijo-eno löysi sittemmin itselleen myös elämänkumppanin, Anjan, jonka kanssa sai kaksi ihanaa lasta – meille serkkuja!  Yhteys säilyi tiiviinä ja mutkattomana aina Keijo-enon poismenoon asti.

Keijo ja Anja asuivat aluksi siinä samassa Spaakin Villan asunnossa, joka oli tullut tutuksi jo mamman aikaan.  Siellä sain yöpyä minäkin monta kertaa, kun aikuisuuden kynnyksellä kävin töissä Helsingissä. Aina tunsin itseni yhtä tervetulleeksi. Kiitos!

Viimeinen kuva ja mielikuva on tyypillistä Keijo-enoa. Siinä hän silmät ilkikurisesti vilkkuen seisoo rakastamansa Rauhamäen pihalla – ensimmäisen  moottoriajoneuvonsa mopon vieressä - päässä kypärä ja käsissä pitkävartiset moottoripyörähanskat!

Vasen kuva:  mamma (toinen oikealta, ilman hattua)  Naiset-mukaan retkellä. Naisaktivisti!

Oikea kuva (otettu noin 1950): takana mamma ja Keijo-eno, edessä äiti sylissään Timo, minä äidin mormorin sylissä ja oikeassa reunassa isosisko Ulla. Auli syntyi v. 1957

 Keijo-eno Pyyppölän pihassa         Keijo-eno, äiti, Anja, Ulla, Timo ja minä            

                                                              Helsingin vanhan kaupungin kalliolla