Serkuista

Isälläni oli tapana kysellä kompakysymyksiä meiltä lapsilta. Lapsuudenperheensä kokoa hän kehotti laskemaan näin sanoen:

”Meitä on seitsemän veljestä, ja jokaisella kolme siskoa. Montako yhteensä.” 

Veljeksistä nuorin, Olavi, oli jo setä syntyessään, kun vanhin veli oli ehtinyt saada pojan muutamaa kuukautta aikaisemmin.  Olavi-setä oli kekseliäs veijari ja yrittäjä, joka haaveili rahakkaista bisneksistä. 

Isä-Eku ja Olavi-setä olivat läheiset ja pitivät hauskaa yhdessä. Kun nämä veljekset istuivat saman pöydän ääressä, niin nauru raikui ja ilon kyynelet valuvat kummankin silmistä.  Keksinsyöntikilpalu oli heistä ihan parasta.

Perheetkin kasvoivat aika lailla samaa rataa.  Jarmolla ja Ullalla on ikäeroa muutama kuukausi, minulla ja Sakarille noin vuosi ja Timolla ja Kristiinalla 15 minuuttia. 

On siinä ollut Naistenklinikan sisäänkirjoittajalla ihmetteleminen, kun vartin välein synnyttämään saapuu kaksi kertaa ”rouva Salonen, Kellokoski, Pyyppölä”.

Elämä hymyilee.  Kunnes…

Olavin vaimo Aino sairastuu vakavasti. Viisivuotiaana en kaikkea ymmärrä, mutta aikuisten ilmeistä ja itkusta tajuan, että jotain tosi ikävää on tapahtunut.  Aino joutuu sairaalaan, isoon leikkaukseen.  Sitten yhtenä päivänä Olavi-setä tulee Sakarin kanssa meille ja kun hän lähtee, Saku ei lähdekään mukaan.  Jotta Olavi-setä pystyy hoitamaan työnsä, hän saa apua sisaruksiltaan . Hänen kolme lasta ”jaetaan” hoitoon niin, että kukin menee omien kummiensa luo.  Meidän isä ja äiti ovat Sakun kummeja ja niinpä hän siis meille.

Saku on minua vuotta nuorempi.  Välkky. Osaa jo lukea.  Saku sopeutuu hyvin perheeseemme ja on ihan yksi meistä.  Talvella sairastetaan yhdessä vesirokkoa ja silloinpa Saku opettaa minut lukemaan.  Hän näyttää minulle sanoja ja kertoo, mitä siinä lukee. Tutkimme yhdessä Pikku-Jättiläistä, katselemme kuvia eri maiden lipuista ja tunnuksista. Ja yhtäkkiä se tapahtuu. Kuin taikaiskusta. Tajuan, että sinivalkoisen lipun alla lukee SUOMI.    

”Hei, mä osaan lukea!”  Kiitos Saku-serkku!

Kesällä Sakari on edelleen meillä. Kotimme on täysin kuivalla maalla ja ainut kostea paikka on ojangossa oleva metrin levyinen ja 30 sentin syvyinen oja.  Paitsi yksi leveämpi kohta, arviolta 2 metriä leveä ja 50 senttiä syvä sateisena kesänä.

Siinä leveämmässä kohtaa yritämme ”uida”.  Eräänä lämpimänä heinäkuun päivänä olemme jälleen ojangossa uimassa ja viivymmekin pitkään, kunnes äidinäiti, mamma, tulee hakemaan meitä kotiin ja syömään.

Innoissaan Saku kertoo ruokapöydässä: ”Just ku meinasin oppia uimaan, niin mamma tuli hakemaan pois”. Joskus se on niin pienestä kiinni.

Aino-täti paranee ja lapset pääsevät taas omaan kotiinsa. 

Tuttu ja kaivattu näky kuitenkin vielä vuosien ajan on kaksi poikaa kävelemässä reippaasti Kellokoskelta, linja-autolta kohti Pyyppölää, kotiamme. 

”Sieltä ne tulee – Saku ja Jarkki.  Kiva!”

Sakari ja Kristiina eli Saku ja Tinna
Pyyppölän ruusupensaiden edessä