LUOTTAVAISTA VAELTELUA

VAELLUS NUMERO 1

On kaunis kesäkuinen päivä 40-luvun lopulla. 1940-luvun. 

Kotini on isovanhempieni – isän isän ja äidin – rakentama. Sen tuvassa on kaksi ikkunaa. Toisen edessä ruokapöytä niin, että kun sen äärellä istuu, voi nähdä pihalle.  

On varmaan sunnuntai, koska isä ja äiti ovat sisällä tuvassa.  Arkipäivisin he ovat aina jossain peltotöissä, mutta sunnuntaina hekin voi levätä. Minä olen isonsiskon, Ullan,  kanssa pihalla.  

Aurinko paistaa, kukat kukkivat ja joku lintukin visertää.  Olen kolmivuotias ja kuljen laulellen perhosten perässä.  Niitä on monen värisiä. On keltaisia, sinisiä ja kirjavia.  Ne lentelevät edestakaisin ja vaikka yritän nopeasti napata niitä kiinni,ne ovat nopeampia kuin käteni. 

Vähitellen kuljen perhosten ja kukkien perässä ulos tupapihalta.  Taaperran karjapihalle ja siitä onkin selvä polku ladolle. ”Ladontie” on polku, jota pitkin lehmät kuljetetaan laitumelle ojangossa oleville pelloille.  Siitä pääsee myös kauempana olevalle riihelle.

Olemme joskus mamman, äidinäidin, kanssa tehneet eväsretkiä riihelle.  Riihellä on jännittävää ja hauskaa.

Kuljen eteenpäin polulla. Sen varrella kasvaa heinikkoa, joka on melkein yhtä korkea kuin minäkin.  Kun tulen punaisen ladon kohdalle, alkaa väsyttää ihan kamalasti. Katson ympärille. Missä olen?

Tällä välin toisaalla:

”Ulla, missä Asta on?”, kysyy äiti tuvan rappusilla

”En tiedä”.

”Näitkö, mihin hän meni?”

”En”.

Äiti juoksee karjapihalle. Minua ei näy missään.  Äiti kiiruhtaa takaisin tupaan. 

”Asta on hävinnyt. Pian hakemaan, kaikki!”

Äiti kokoaa etsintäpartion: isä, Keijo-eno, mamma,  Anna-täti, yläkerran täti.

Kaikki juoksevat edestakaisin. Karjapihalle. Tielle. Navettaan. Sikalaan. Talliin. Saunaan.

Keijo lähtee kävelemään pitkin ladontietä kohti ojankoa. Kulkiessaan ladon ohi hän huomaa heinikossa jotain punaista. 

”Hei, täällähän tämä nappastallari nukkuu. Ei hätää.”

Keijo-eno nostaa minut syliinsä. Herään ja katson ympärilleni ihmeissäni.  Miksi kaikki ovat hätääntyneitä  ja uskovat minun hävinneen.  Tässähän minä olen ollut koko ajan.

VAELLUS NUMERO 2

Korkeasaari. Sinne lähdetään eräänä kesäisenä sunnuntaina koko perheen voimin. Isä, äiti, Ulla, Timo ja minä.  Linja-autolla Kellokoskelta Helsinkiin. Ratikalla Korkeasaaren lauttarantaan.  Korkeasaareen lautalla.  Sellaisella, jossa on toisessa päässä kummallinen pyörä.  Kun se pyörii vinhaa vauhtia, se saa lautan liikkumaan.   Pelottaa aika paljon. Meidän kodin lähellä ei ole suuria vesiä ja veden päällä oleminen on jännittävää. 

Tulemme Korkeasaaren rantaan ja ensimmäiseksi menemme katsomaan karhuja, jotka asuvat ihan laiturin lähellä. 

Kuljemme eteenpäin ja näemme outoja eläimiä.  Sellaisia, joita ei meidän maalla ole nähty. On leijonia ja apinoita ja vaikka mitä.  Ketuista ja susista olen kuullut joissain saduissa, joita äiti on lukenut. Grimmin veljesten satuja.  Niistä olen ymmärtänyt, että joitain eläimiä pitää pelätä paljon.

Apinat ovat hauskoja, mutta ne yrittävät napata kädestäni keksin. Näen koko ajan uusia eläimiä ja mielenkiintoisia juttuja.  Korkeasaaressa on aika paljon muitakin perheitä. On hauska katsella muiden perheiden lapsia ja heidän touhujaan.  Kuljen eteenpäin taakseni katsomatta.

Vähitellen kuljen yhä kauemmas muista.  Timo on vielä pieni. Hän on pikkuveli, 3 vuotta minua nuorempi. Timppa ei osaa vielä kävellä kovin nopeasti, joten äiti kulkee hitaasti hänen kanssaan.  Ulla isona siskona pitää huolta siitä, että näkee äidin ja isän koko ajan. 

Minä, huoleton huismanni, kuljen luottavaisesti ja tietäen, että ei minua jätetä.

Isä seuraa kuin hai laivaa.

MUISTIKUVIA?

Joskus on vaikea erottaa, mitä oikeasti muistaa ja mitä luulee muistavansa.  Edellä kerrotut tapaukset minun elämästäni on kerrottu niin monta kertaa, että osaan kuvitella tilanteet ja luulen muistavani! 

Kiitos isälle ja äidille luottamuksen kasvattamisesta ja turvallisuudesta.  Niiden pohjalta olen myöhemminkin uskaltanut  ”paljain jaloin kiertää maailmaa”.

 

Tarinoissa esiintyviä henkilöitä:
Mamma ja Keijo-eno
Äiti ja äidin mormor
Timo, Asta, Ulla