HELLEKESÄ

Helteiden keskellä mieleen juohtunutta:

 

Meillä kotona (ja muilla pientiloilla) oli ”maitohuone”, jossa myös veivikaivo. Se oli pieni mökki, jossa kaivon vieressä oli vesiallas. Ketjun varassa oleva ämpäri pudotettiin kaivoon alassuin ja toivottiin, että se haukkaa vettä pintaan osuessaan.  Kun ämpäri oli täynnä, se veivattiin ylös ja vesi kaadettiin selän takana olevaan altaaseen, jossa vastalypsetty maito jäähdytettiin ennen meijeriin lähettämistä. 

Helteisimpään aikaan vesialtaaseen upotettiin jäälohkareita aittan takana olevasta turvekasasta (sittemmin sahanpuru-) jäähtymistä nopeuttamaan. Ne jäät taas tuotiin talvella suurina kuutioina ja päälle ajettiin hevosella ja reellä turvetta ”omalta” suoviipaleelta. 

Että sellainen jäähdytysjärjestelmä 1950-luvulla! Eko!!

Kerran tai pari sain olla isän mukana turvetta hakemassa. Reessä oli oikeastaan vain jalakset. Isä istui hajareisin reessä olevalla poikkitelalla ja minä turvallisesti hänen edessään. Kuormaa veti hevosemme Impi, joka oli syntynyt samana vuonna kuin minä.

Parireen jalakset 

Kuva: museovirasto

Kotimme läheisyyteen jäi turvekaudesta pysyvä muisto:  turpeen mukana olevista taimista kasvoi aittan taakse kaunis pieni koivikko, josta veljeni (nyt jo edesmennyt) perhe saa edelleen iloa ja suojaa. Ja linnut kiittävät koivuihin kiinnitetyistä pöntöistä!

 

Paljonpa tulvahti noita muistoja….

KESÄ 1962

 

Muistoissani tämä kesä on muiden lapsuuden ja nuoruuden kesien tapaan lämmin, aurinkoinen ja ahomansikan tuoksun täyttämä. Tilastojen mukaan se kesä oli poikkeuksellisen kolea, mutta viis siitä!

 

Tähän kesään mahtuu paljon. Saimme uuden serkun, joka kastettiin isämme kaimaksi, Heikiksi ja jonka kummeiksi valittiin siskoni ja minut. Kummiuden suurta vastuuta tuskin ymmärsimme, mutta ylpeitä tästä kunniatehtävästä olimme – ja olemme.

 

Tavalliseen tapaani podin heinänuhaa, joka äityi tällä kertaa niin pahaksi, että sain limaa keuhkoihin ja kivun vuoksi kävelin selkä kumarassa. Kunnes - Helsingin kaupungin konepajalla työssä ollut enoni sai minut salakuljetettua työpaikkansa lääkärille. Tämä tohtori määräsi niin kovat lääkkeet, että ne nostivat kuumeen, joka ajoi ulos liman ja tulehduksen. Sen koommin en ole kuumeillut.

 

Heinä-elokuun vaihteessa Helsingissä järjestettiin kansainväliset nuorisofestivaalit – rauhan asia tärkeänä pääteemana. Juuri keskikoulun (nyk. peruskoulu) päättäneenä minua pidettiin ”kielitaiturina” ja niinpä sain festivaaleilla ”tulkin” pestin.  Univormuksi värjättiin edellisen kesän rippipuku. Harmaansinisenä se oli hyvä työasu. 

 

Kesän päätapahtuma oli kuitenkin elämäni ensimmäinen laivamatka. Ruotsin reissu. Lähdimme isonsiskon kanssa kahdestaan, kyläilemään Tukholmassa vuodesta 1957 asuvien sukulaisten luokse.  Ensimmäinen etappi oli Järvenpää. Sieltä junalla Helsinkiin ja sieltä edelleen junalla Turkuun. Liput Turusta lähtevään Bore-laivaan oli ostettu ja matkaan oli hyvin valmistauduttu.  Varmuuden vuoksi kysyimme neuvoa Turun satamassa, vaikka laiturissa näkyi vain yksi alus ”Bore”. ”Meneekö tämä laiva Tukholmaan”, kysyimme ja saimme nauravilta kanssamatkustajilta myönteisen vastauksen.

 

Menomatkan loppumetreillä tapasin laivalla ihanan saksalaispojan, johon ihastuin ikihyviksi ja jonka kanssa kirjoittelimme ja pidimme yhteyttä useita vuosia.  Ensirakkauteni.

 

Tukholmassa saimme ihailla Suuren Maailman juttuja, kävimme Suomi-talolla tansseissa, ajoimme Metrolla ja pidimme hauskaa. Se ihmetytti, että tukholmalaiset ylittivät kadun, vaikka tolpassa paloi punainen valo. Ei vaan Suomessa!

 

Viikko Nackassa, Sickla Strandissa vierähti nopeasti, kesä loppui  ja pian mentiin taas kouluun, lukioon.

 

Kuvassa Helena-serkun kanssa Boren vieressä. 

RAIJA MARIA SALONEN (s. Tuomi)

Äiti.  Minulle äiti oli aina aikuinen.  Niinhän äidit lapsilleen ovat! Hänestä tuli äiti hyvin nuorena, tämän ajan näkemysten mukaan ehkä liiankin nuorena. Esikoisensa hän synnytti  18 vuotiaana joulukuussa 1944 ja täytti 19 v kolme viikkoa sen jälkeen. Elettiin sodan jälkeisiä ensimmäisiä rauhan vuosia, joita sodan kokemukset varjostivat monella tapaa.

 

Meitä lapsia syntyi tiuhaan tahtiin.  23 vuotiaana hänellä oli jo kolme lasta – ja 8 vuoden tauon jälkeen ja meidän isojen sisarusten iloksi syntyi vielä  ”iltatähti”.

 

Olen usein yrittänyt kuvitella äidin tyttösenä, koululaisena, nuorena neitona. Haaveilija hän oli, siitä todistivat hänen päiväkirjansa, joita pääsi salaa lukemaan ennen kuin ne tuhoutuivat  kotimme tulopalossa.  Suljen silmät ja yritän nähdä hänet juoksemassa omenapuiden alla Järvenpäässä, lapsuudenkodissaan. Koulu- ja muiden valokuvien avulla osaan nähdä hänen lapsenpyöreät kasvonsa ja vilkkuvat silmänsä.

 

Haluan muistaa, että hänkin oli joskus lapsi. 

 

Huoleton elämä sai jäädä taakse sodan syttyessä. Äiti oli silloin 14-vuotias. Murkkuikä parhaimmillaan ja kaikki meni sekaisin.  Lapsuus ja nuoruus loppuivat liian pian.

 

Kuten vanhemmat yleensä, meidänkin äitimme ja isämme halusivat, että lasten elämästä tulisi parempaa ja monella tapaa rikkaampaa kuin heidän omansa oli ollut. Kaikessa toiminnassa keskityttiin siihen, että lapset pääsevät koulutukseen, saavat oppia ja kehittyä kykyjensä mukaan. Myös tytöt. Erityisesti tytöt. Se oli äidin ansiota ja hänen tärkein periaatteensa.

 

Äiti siirtyi ajasta ikuisuuteen maaliskuussa 2002. Ei mene päivääkään, etten häntä ajattelisi ja hänen opetuksiaan muistaisi.  Hän kulkee edelleen mukanani kaikkialle.

 

Äidin syntymäpäivä lähestyy (10.1.). Hän täyttäisi nyt 96 v. 

 

Kirjoitin ”Oodin pientilojen emännille” jokin aika sitten. Esikuvana ja innoittajana äitini, Raija Maria. Kiitos kaikesta!

 

OODI PIENTILOJEN EMÄNNILLE

 

teitä oli paljon

te teitte paljon

 

peltonne olivat pienet ja

asumuksenne ahtaat

teidän mielenne maisema oli rajaton

ja sydämissänne tilaa kaikille

 

yksinhuoltajaäideille, vankiloista vapautuville,

lastenkotilapsille, mielenterveytensä menettäneille

 

pienten valtakuntienne valtiattarina

loitte uutta ja valoitte uskoa elämään

 

aamun ensimmäiset auringonsäteet

näitte usein pienen, avoimen sontaluukun kautta

ja tuoreen, ulosheitetyn lannan väreily valoa vasten

kertoi elämän jatkuvasta liikkeestä

 

maaliskuiset lantakasat aurinkoisilla keväthangilla

merkitsivät uudet satokauden alkua ja elämän jatkumista

 

teitte työtä pelloilla ja pihatoissa

lämpimän maidon kohina lypsyastiaan oli musiikkianne

viljanjyvien soljuminen sormienne lomitse merkitsi ruokaa

 

teidän sylinne olivat täynnä kutimia, parsimuksia ja askaretta

mutta niihin mahtuivat aina kaikki, jotka syliä ja lohtua tarvitsivat

 

teidän kirkkaat lehmienkutsuhuutonne

kaikuivat vaaroilla ja tasangoilla

olitte läsnä toistenne elämässä, lähellä tai kaukana

 

päivät olivat pitkiä ja työn täyttämiä

äitien unelmat syntyivät yön rauhassa

 

maailmanne oli pieni, mutta suuri

matkustitte harvoin, jos koskaan

kirjojen ja mielikuvituksenne siivin

lensitte muihin maihin, muiden maiden naisten luo

 

teitä on yhdistänyt unelma

unelma rauhasta ja rakkaudesta

 

 kiitos! 

Elämän aarrearkusta

Äidin rakkain ystävä, nuoruudenystävä, oli Meeri, joka muutti Järvenpäähän sodan jaloista Karjalasta, Raivolasta. Evakkotyttö.  He tutustuivat kouluaikanaan, olivat töissä samoissa paikoissa, jakoivat  surunsa ja ilonsa - ja huoneen äidin vanhempien pienessä kodissa Helsingin vanhassa kaupungissa. He tanssivat, lauloivat, kirjoittivat, unelmoivat.  He selvisivät sotavuosien niukkuudessa ja peloissa toisiaan tukemalla.

Meeri oli kirjoittaja. Runoilija.  Äidistä tuli pientilan emäntä kesällä 1944. Minä synnyin 2.4.1946 perheen toisena lapsena. Meeri kävi meitä tervehtimässä kesällä ja tapaamisen tunnelmat taipuivat sanojen muotoon 27.9.1946 runossa "Pikku-Asta". Siitä voi aistia huolen ystävän jaksamisesta ja lapsen elämän polusta. Runon löysi aarrearkustaan Meerin tytär Jaana, joka kanssa polkumme ovat Facebookin ansiosta kohdanneet. Iloinen ja onnellinen olen siitä!

Tässä kaksi Meerin runoa: ensimmäinen on tuo mainittu minulle kirjoitettu runo ja toinen hänen muistelunsa äidin kuoleman jälkeen.  Koskettavat sydäntä ja sielua. Kiitos Meeri ja kiitos Jaana.

 

 

Hyvien ihmisten huolenpidon ja rakkauden keskellä on hyvä elää!

AIKAISEN LINNUN AAMUHETKIÄ

Anneli on aamuihminen. Kun häneltä kysytään elämän parhaita hetkiä, hän kertoo aina tärkeistä aamuistaan.

 

Hän kertoo toukokuisesta aamusta, poikansa syntymästä. Lapsi valaisi hänen elämänsä kello 3.42, yhdessä auringon ensimmäisten säteiden kanssa.

 

Tai niistä aamuista, joina hän opiskeluaikanaan jakoi aamulehtiä Helsingissä. Hänestä oli reipasta nousta klo 2.45, kävellä Helsingin hiljaisilla kaduilla ja hiipiä kerrostalojen äänettömissä rappukäytävissä ovelta ovelle.  Kotimatkalla Anneli kulki Töölön torin ohi. Virkeimmät kauppiaat olivat jo pystyttäneet kojunsa ja tavaksi oli tullut, että Anneli osti aina samalta mummolta kolme karjalanpiirakkaa. Yhden miehelle, yhden pojalle ja yhden itselleen. Kotiin Anneli tuli hipihiljaa.  Nousi rappuset toiseen kerroksen ja avasi kotioven varovasti, etteivät mies ja poika heräisi. Aamun hiljainen rauha oli tärkeää, kun sai nauttia oman piirakkansa kahvin kanssa yksin, puhumatta, kuuntelematta, omia ajatuksiaan selvittäen.

 

Annelin tärkeimmät päätöksetkin syntyivät  aamulla. 

 

”Aivoni ovat parhaimmillaan aamulla. Ympärillä oleva häly ja muiden ihmisten vaikutusyritykset eivät vielä sotke omia mietteitä”,  oli Annelin käsitys.

 

Kun avioliitto oli pahasti rempallaan ja miehen retket kaupungin yössä lisääntyneet, Anneli nousi usein aamuneljältä suunnittelemaan omaa tulevaisuuttaan. Hän oli tehnyt vakaan päätöksen lähteä, mutta miehen lisääntyvä väkivaltaisuus pelotti ja lähtemiselle piti laatia hyvä strategia. Annelin piti päästä lähtemään hiljalleen hivuttautumalla, miltei huomaamatta. Uutta alkua ja työmahdollisuuksia hän etsi omilta kotikonnuiltaan - 400 kilometrin päästä, lapsuudenkodin läheltä.  Uudet työkalut, netti ja sähköposti, olivat oiva väylä salaisille työnhakuretkille. Varhaiset aamutuokiot uutta suunnitellen antoivat hänelle voimia ja hän huomasi, että hyvät ideat ja sanavalinnat onnistuivat parhaiten juuri aamun tunteina, kun alitajunta oli yön mittaan työstänyt haaveita.

 

Annelin uudet aamut vanhempien yläkerrassa olivat valoisat.   Makuuhuoneen ikkuna antoi itään ja hän näki nousevan auringon toivon merkkinä. Hän koki saaneensa uuden mahdollisuuden. Välit vanhempien kanssa olivat menneet poikki vuosia sitten, täysin turhassa riitatilanteessa ja Anneli tunsi  edelleen syyllisyyttä silloin tekemänsä valinnan vuoksi, vaikka asia oli sovittu ja isä ja äiti olivat antaneet hänelle anteeksi. Nyt on kaikki toisin, paremmin.  Uudet aamut, uusi vapaan ihmisen elämä.

 

Eräänä maaliskuun aamuna, uuden vuosituhannen alussa,  Anneli herää taas varhain.  Häntä jännittää, koska on illalla työpäivän jälkeen lähdössä vastikään tapaamansa ystävän kanssa Tallinnaan.  Hän tarkistaa moneen kertaan, että pieneen matkalaukkuun on pakattu alusvaatteiden ja pesuvälineiden lisäksi tanssikengät ja uusi kellohelmainen mekko. Lauantai-iltana mennään ensin Estonia -teatteriin ja sen jälkeen illalliselle hotellin ravintolaan. 

 

Työkassi, matkalaukku, avaimet, passi. Kaikki kunnossa.

 

Anneli hiipii hiljaa raput alakertaan, jättää laukut verannalle ja avaa alakerran ulko-oven.

Hän haluaa käydä muistuttamassa vanhempiaan edessä olevasta reissusta.

 

Alakerrassa on hiljaista. Anneli pysähtyy hetkeksi makuuhuoneen ovelle. Kuuluu äidin hiljainen hengitys ja isän lyhyet kuorsauksen poikaset.  Anneli menee sänkyjen väliin ja kumartuu äidin puoleen.  Äiti näyttää pieneltä ja hauraalta.  

 

Anneli koskettaa kevyesti äidin olkapäätä. Äiti on herkkäuninen ja avaa heti silmänsä.

 

”Ei mitään hätää”, Anneli kuiskaa ja kumartuu lähemmäs äitiä.

 

Tässä perheessä ei ole totuttu halailemiseen tai tunteiden osoittamiseen muutenkaan sen kummemmin.

 

Nyt Anneli haluaa halata äitiä. Hän kietoo käsivartensa äidin kevyen, linnunluisen ylävartalon ympärille ja puristaa tätä varovasti.

 

”Äiti, muistathan, että menen töitten jälkeen Tallinnaan ja tulen kotiin sitten sunnuntaina?”

 

”Muistan, muistan. Hyvää matkaa, tyttöseni”, kuiskaa äiti.

 

Anneli laskee äidin tyynyjen varaan ja silittää hänen harmaantuneita hiuksiaan.

 

”Hej då”.   ”Hei hei”.

 

Anneli pysähtyy vielä makuuhuoneen kynnykselle.  Isä nukkuu, äidin vihreänruskeat silmät katsovat tyttäreen suoraan,  avoimina ja kirkkaina.

 

Käden heilautus.

 

Sunnuntaiaamuna Annelin jo ollessa matkalla Tallinnan laivarantaan hänen veljensä soittaa.

 

Äiti on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. 

 

Aamulla.

Copyright Astaterhikki Salonen

 

 

 

 

TURVALLISEN LAPSUUDEN MUISTOISSA

Kasvoin pientilalla Mäntsälän kunnan Ohkolan kylän Jyvälänkulmalla. Kylän lakeus oli lohkottu pientiloiksi, joiden koko vaihteli viiden ja kahdeksan hehtaarin välillä.

Emännät olivat kotoisin eri puolilta Suomea:  Helsingistä, Pornaisista, Rääkkylästä, Ilomantsista, Lammilta, Forsssasta, Karjalan kunnailta.

He olivat sitkeitä sissejä, jotka olivat eläneet läpi sotavuosien ja halusivat rakentaa omille lapsilleen aikaisempaa parempaa maailmaa. Koulutusta pidettiin tärkeänä, myös tyttöjen!

Kunnioitan suuresti näitä ahkeria, unelmoivia, vahvoja ja lempeitä naisia. Ihan jokaista!

Copyright Astaterhikki Salonen

Taustakuvassa astelee oma äitini, leppoisissa tunnelmissa eläkepäivinään.

Olen järvenpääläinen - ja ylpeä siitä

Bjarne Westermarck ry järjesti kirjoituskilpailun 

kotikaupunkimme 70-vuotisjuhlavuonna teemalla 

"Mitä on olla järvenpääläinen".  

Juttuni ylsi hopeasijalle!

OLEN JÄRVENPÄÄLÄINEN - JA YLPEÄ SIITÄ!

Olen saanut järvenpääläisyyden syntymälahjana äidiltäni, joka syntyi Kinnarin koulun lähellä talvella 1926, Tuusulan kunnan Järvenpään kylässä. Äidin syntymäpaikaksi merkittiin Tuusula. Itse hän sanoi aina olevansa järvenpääläinen!

 

Järvenpääläisyys on ominaisuus, jolla ei läheskään aina ole tekemistä fyysisen kotipaikan kanssa.  Äidin perhe muutti sodan – talvisodan – tuoksinassa Helsinkiin, mutta niin äiti kuin koko muu perhe pysyi mieleltään ja sydämessään järvenpääläisinä.  Myöhemmin tämä järvenpääläis-helsinkiläistyttö meni naimisiin mäntsäläläisen pienviljelijän kanssa. Side syntymäkotipaikkaan tiivistyi uudelleen.

 

Olimme mäntsäläläisiä, mutta asioinnissa suuntauduimme aina Järvenpäähän, asuimmehan Tuusulan Kellokoskella.

 

Oman järvenpääläisyyteni ensimmäiset kuvat liittyvät varhaislapsuuden muistoihin vieraillessamme äidin syntymäkodissa, josta oli tullut isoäidin ja enon kesäpaikka. Mielikuvissani ne päivät ovat aina aurinkoisia ja omenapuut valtavan suuria.

Naapureita ja sukulaisia nähtiin usein ja isoäidin puutarhakutsut olivat suosittuja tapaamisia. Järvenpää mielessäni on ainakin yhtä aurinkoinen kuin Vaasa tai Hanko.

 

Henkilökohtainen, läheinen suhteeni Järvenpään kanssa alkoi syksyllä 1957, kun tulin opintielle Järvenpään Yhteiskouluun.  Koulu tuntui tutulta ja kutsuvalta. Äiti oli käynyt pari vuotta oppikoulua Nahkalinnassa ja hänen setänsä oli silloin koulun talonmies. Talo ja sen ympäristö olivat tulleet tutuiksi myös suvun kautta.

 

Kiintymys Järvenpäähän kasvoi kahdeksan kouluvuoden aikana.  Se sai alkunsa jo ensimmäisen kouluvuoden syksyllä. Tunsin suurta ylpeyttä seistessäni kunniakujassa Tuusulantien varressa, siinä Kallio-Kuninkalan kohdalla, kun säveltäjämestari Sibeliuksen arkku tuotiin Ainolaan lokakuussa 1957.  Oli päivän teeman mukainen kylmä sadepäivä ja varpaat kumisaappaissa palelivat, mutta kunnia osallistua juhlalliseen tapahtumaan lämmitti mieltä.

Kävin keskikoulun ja lukion (1957-65) Järvenpään kauppalassa.  Maalaiskylän tytöstä keskustan rakennukset olivat hienoja ja niitä oli paljon. Talot olivat enimmäkseen puurakenteisia ja kadut sorateitä. Harjun kirjakauppa  kaikkine aarteineen oli Pohjoismaiden Yhdyspankin kanssa samassa rakennuksessa, kauppalan lähes ainoassa kivitalossa.

 

Vuosikymmenten maailmalla kiertämisen jälkeen palasin juurilleni  ja samalla tänne Järvenpäähän vuonna 2006. Muutin hyvin erilaiseen Jägeen – nimenomaan Jägeen. Keskusta on täynnä kerrostaloja ja kaupungiksi vuonna 1967 muuttunut kauppala on tiivistänyt ilmettään ja kasvanut aikaisempaa laajemmalle. Järvenpäästä on tullut Kaupunki – isolla alkukirjaimella.

 

Kulttuurin kyllästämä kaupunkimme tunnetaan niin musiikin, kuvataiteen, teatterin, kirjallisuuden kuin koulutuksen mestareiden kaupunkina.    

 

Parasta on kuitenkin se, että täällä asuu edelleen, tai ehkä paremminkin taas, paljon entisiä koulukavereita, joiden tapaaminen on aina yhtä ihanaa ja sykähdyttävää.  Myös lapsuusajan naapureiden ihmiset tuntevat jo kaukaa ja tervehtivät iloisesti ja tuttuina. 

 

Tunnelma Järvenpäässä on avoin. Täällä on helppo lähestyä myös tuntemattomia, luoda uusia tuttavuussuhteita.  Polkupyöräretket ympäri kaunista kaupunkiamme ja  Tuusulanjärven kiertäminen,  mahdollistavat kunnon ylläpitämisen. Kaupunginisät ja -äidit ansaitsevat erikoiskiitokset tiheästä ja hyväkuntoisesta kevyen liikenteen verkostosta, jota pitkin pääsee nauttimaan hyvin ihan kaikkien kaupunkimme alueiden maastoista ja nähtävyyksistä.

 

Järvenpääläisyys merkitsee minulle pienen paikkakunnan ja hyvän kaupunki-infran etujen yhdistymistä.  Järvenpääläisyys on ihmisyyttä. Toinen toistensa näkemistä, kuulemista ja  toisistamme välittämistä. Nostan hyväksi esimerkiksi entisen naapurini,  järvenpääläisen yksityishenkilön alulle paneman ja kehittämän yhdistyksen ”Siskot ja Simot”.  Joukko tekee loistavaa työtä apua tarvitsevien hyväksi.  Toiminnan mahdollistavat vapaaehtoiset ovat sydämellisen Järvenpään ydin.

 

Historia ja nykypäivä Järvenpäässä ovat Elämää parhaimmillaan. Olen ylpeä saadessani esittäytyä: ”Hei kaikki, olen järvenpääläinen…”

Lähettämättä jäänyt kirje -- äidille ja isälle vuonna 1996

Moi isä ja äiti!     

 

Tervehdys koti-Suomeen täältä HaNoista,

 

Kiitos kirjeestä, jonka avulla pysyn kärryillä menosta siellä maapallon tutummalla puolella. 

Sain sen käsityksen, että muuten kaikki on hyvin paitsi Ullan työtilanne vähän huolestuttaa työpaikan konkurssin takia.  Toivottavasti U löytää hyvän uuden koulutus- tai työpaikan mahdollisimman pian.  Tärkeintä on kuulla, että olette kaikki terveitä ja reippaita.

 

Minä olen päässyt täällä hyvin töitten alkuun. Toukokuu meni tutustuessa vacvinalaisiin (yhteistyökumppanin toimiston porukat) ja koulutusmateriaalien valmisteluun. Olen lukenut Vietnamin kommunistisen puolueen ohjelmaa tälle ja tuleville vuosille ja olen yrittänyt sieltä saada vihjeitä siitä, mikä on tässä maassa tärkeää. Yksi nousee ylitse muiden ja se on Ho Chi Minh eli Anh (setä) Ho. Vacvinalaiset ovat ottaneet minut hyvin vastaan ja jotenkin uskon heidän alkaneen luottaa minuun ja tekemiseeni. Se onkin täällä tärkeää.  

 

Työnjako vietnamilaisten itsensä ja meidän kesken on selkeä: he itse valitsevat ne perheet, jotka pääsevät mukaan ohjelmaamme eli saavat pienen lainan siementen, kalan- ja kananpoikasten sekä taimien ostoon. Yleensä perhe elää äidin varassa. Isät ovat jossain kauempana siirtotyössä.  Laina on pieni, keskimäärin noin 150-200 markkaa ja sen takaisinmaksuaika on 1-2 vuotta, jonka jälkeen raha lähtee kiertoon ja uusi perhe voi saada lainaa.  Lainasta ei peritä korkoa ja tämä on minusta tosi oikeudenmukainen malli.  

 

Kerroinko jo, että toisen kylän elinkeino on kaislamattojen kutominen ja toisen teen kasvattaminen. Minun pitäisi heidän kanssaan kehittää tapoja, joilla he saavat paremman hinnan tuotteistaan. Minua huolettaa se, miten kaislojen värjäämiseen käytetty kemiallinen väri päästetään luontoon.

 

Käymme kummassakin kylässä kahden viikon välein. Valmistelen molemmille aina päivän mittaisen koulutuksen, johon tulkki tutustuu, että osaa tapaamisissa kertoa ydinviestin oikein. Pääsemme Thanhin kanssa näin keskustelemaan monista eroista ja samanlaisuuksista maittemme tavoissa. Meistä on tullut ystäviä. Hän on ahkera tyttö, joka pitkän päivän jälkeen vielä jaksaa opiskella atk:ta ja englantia.  

 

Usein mukanamme on mies, joka on opiskellut Neuvostoliitossa maanviljelystä ja  ollut töissä Angolassa. Hän puhuu vähän saksaa.  Hän kulkee mukana, jotta osaa minun kotiinpaluuni jälkeen jatkaa koulutuksia markkinoinnin asioissa.  

 

Yleensä koulutukset järjestetään kunnantalolla, jonka ”sali” on täynnä innokkaita kuulijoita (40-60 henkeä) ja lisäksi ikkunoiden takana paljon kyläläisiä.  Oppimisen halu ja ilo on suurta! Varmaan myös valkonaaman näkeminen kiinnostaa!

 

Jotta kyliin jäisi pysyvä jälki, järjestämme myös ”kyläpäälliköille” seminaareja. 

 

Kyllä ihmisten kanssa on ihana puuhailla. Pakko kertoa pari kivaa kohtausta.

 

Eka stoori:

”Istumme lounaalla siellä teenviljelykylällä. Olen halunnut kunnioittaa kyläläisiä pukeutumalla kauniisti ja olen jopa lakannut kynteni kirkkaanpunaisella lakalla. Yhtäkkiä vieressäni istuva nainen ottaa käteni ja asettaa sen omansa viereen. Minun vaalea punakyntinen käteni hänen vahvan mustakyntisen kätensä vieressä. Hänen kyntensä ovat mustuneet teen lehtien keräämisestä.  Katsomme toisiamme silmiin ja purskahdamme raikuvaan nauruun. Tämä toistuu viisi kertaa. Olemme siskokset.

 

Toinen stoori:

 

”Vacvinan toimistolla olevassa suuressa salissa on menossa koulutusseminaari, aiheena uusien markkinoiden avaaminen.

 

Olemme tehneet ryhmätöitä, asettaneet tavoitteita, miettineet toimenpiteitä ja jo ansainneet lounaan.   Syömme lounasta koulutustilassa, jonne on loihdittu pho’ta eli keittoa, riisiä, salaattia, kananmunaa ja kananpaloja. Olen muuten oppinut jo hyvin syömään puikoilla.

 

Kun lounas on syöty, istun omalla paikallani  ja tutkailen jatko-ohjelmaa.  Huomaan, että jotkut osallistujat katselevat minua vaivautuneen näköisinä. Sitten hoksaan, että lounaan jälkeen kuuluu vetää pitkäkseen ja antaa ruuan lasehtia. Vedän kaksi tuolia vierekkäin ja asetun makaamaan.  Samassa kaikki muutkin ovat potslojoo! ”  

 

Taidan olla aikamoinen auktoriteetti.

 

Se töistä.  Ostin itselleni polkupyörän. Vihreän. Vähän samalainen kuin 12-vuotislahjaksi saamani Pyrkijä. Sillä on mukava liikkua ja pääosin turvallista.  Hanoi on miljoonakaupunki, jossa toistaiseksi aika vähän autoja. Mopoja ja polkupyöriä sitäkin enemmän.  Olen tehnyt pitkiä retkiä ja yritän hahmottaa tämä kaupungin eri osia. Ihmiset pitävät minua hulluna, kun ajelen pyörällä keskipäivän paahteen aikaan. Pidä päässäni tyypillistä päähinettä, joka tunnetaan nimellä ”conical hat”.  Yritän ajaa ryhdikkäänä ja ylväänä kuin vietnamilaiset tytöt kauniissa Ao Zai’ssa.  (Ao zai on heidän kansallispukunsa, jota isot tytöt käyttävät myös koulupukuina).

Voi miten kauniita he ovatkaan! 

 

Toukokuussa oli meillä kotona kamala rytäkkä. Sääriini ilmestyi kauhean paljon punaisia patteja Luulin niitä moskiittojen puremiksi ja menin tuohon vieressä olevaan Tanskan punaisen ristin lääkärille.  Hän totesi ykskantaan, että puremat ovat lutikoiden aiheuttamia. Sain lääkevoidetta ja hyvät ohjeet koko huushollin puhdistamiseen.  Meillä ei ole pesukonetta, mutta onneksi saimme luvan käyttää perusteelliseen valkopyykkiin Suomen vesileirin pesutupaa. Suomalaisten asuinaluetta kutsutaan vesileiriksi, koska siellä asuvat ovat enimmäkseen töissä Hanoin vesijohtoverkoston rakentamisprojektissa.

 

Tässä tärkeimmät tällä kertaa. Vaikka aika kuluu nopeasti ja viihdyn täällä hyvin, tiedätte, että olen kova ikävöimään.  Luen uudelleen ja uudelleen tätä äidin kirjoittaman kirjeen viimeistä lausetta.

 

Terveiset kaikille siellä. Jyvälänkulma on sittenkin aina se paras paikka maailmassa!

Asta

 

P.S. Sääret ovat siis parantuneet ja entistä ehommat!

TERVEHDYS UUDESTA VALAMOSTA

  

Olen Valamon kansanopiston kirjoittajakurssilla Heinävedellä.  Osana kurssin ohjelmaa ryhmämme osallistujat pääsevät  tutustumaan  Valamon historiaa ja esineistöä esittelevään näyttelyyn.  Olen käynyt täällä viisi vuotta sitten, mutta nyt katson kuvia ja esineitä uusin silmin.

 

Aivan kierroksen alussa minut pysäyttää mustavalkoinen kuva. Seison kuvan edessä pitkään ja yritän päästä perille siinä seisovien henkilöiden tunnoista. Harmittelen mielessäni sitä, että minulla ei ole mukanani puhelinta - ei siis kameraa.  Seison kauan, koska haluan painaa kuvan tunnelman ja henkilöt syvälle muistini arkistoon.

 

Kurssin antina opin etsimään kuvia finna.fi-arkistosta.

 

Etsin haulla ”Valamon kirkon kello”.  Keskityn tutkimaan Pyhän Andreaksen kelloa ja löydän lisätietoa netistä. 

Kello on valtavan suuri.  Pääkellon koko selviää kuvasta, jossa joukko sotilaita poseeraa kellon alla. Kuva on Sotamuseon arkistosta. (finna.fi)

 

 

Löydän myös toisen kuvan.

1942-09-20 Sot.virk. M.Aaltonen, valokuvaaja ikuisti sodan melskeissä rikotun kellon. Sotamuseon kuva.

 

 

 

Kuva, jonka eteen näyttelyssä juutuin, esittää haljennutta kelloa, jonka alla seisoo kaksi munkkia.

 

Pyhän Andreaksen kellon merkitys on ollut heille - kaikki. Se on kutsunut rukoukseen, se on viestinyt yhteisön iloista ja suruista ja se on rytmittänyt päivät, kuukaudet ja vuodet.  Se on luonut järjestyksen ja tuonut turvallisuutta ja rauhaa. Se on muistuttanut Kaikkivaltiaan suojeluksesta. 

JUHLAN TUNNELMAA

LAKKIAISET RUOTSIN MALLIIN – såhär tar man studenten i Sverige.

 

Kevät on monien suurten juhlien aikaa. Niiden joukossa LAKKIAISET. Kuten kaikki tiedämme, Suomessa niitä edeltävät ylioppilaskirjoitukset ja kun lukion kurssit on suoritettu hyväksytysti ja ylioppilaskirjoituksissa saatu hyväksyttyjä suorituksia riittävästi, saavat lukiolaiset eli abiturientit valkolakin ja todistukset.

 

Ruotsissa ei erillisiä ylioppilaskirjoituksia järjestetä samaan tapaan kuin Suomessa, vaan valtakunnallisia kokeita järjestetään läpi koko kouluajan ja siten varmistetaan todistusten arvosanojen vertailukelpoisuus jatko-opintoihin pyrittäessä.   

 

Valkolakkien tummaan nauhaan on kirjailtu opiskelijan nimi hienoilla korukirjaimilla. Lakit ja lupa niiden käyttöön on saatu jo muutamaa viikkoa aikaisemmin.

 

 

Laikkiaispäivä on päivä, jonka lukiolaiset viettävät tiiviisti yhdessä. Viimeistä päivää.

 

Keväällä 2021 olen mukana kaksissa läheisten lakkiaisissa. Mummina.

 

Suomen traditiot tiedämme.

 

Ruotsissa päivän kulku on erilainen ja saan kokea paljon uutta, opin paikallisista traditioista ja nautin nuorten riemusta.

 

Pojanpoikani Hanneksen lakkiaispäivä 11.6.2021 alkaa klo 07.00, jolloin hän pukeutuu juhlakostyymiinsä. Jonka hän muuten itse  edellisenä iltana prässäsi, silitti ja asetteli valmiiksi. 

 

                     

                   

                          

 

Herätys on aikaisin, koska juhlakalu on varannut itselleen ajan parturista klo 8:ksi.

 

”Hei uudessa kostyymissä ja hattu kallellaan”.

 

Mukaan pieni lahja parturille, joka ystävällisesti ottaa hänet vastaan kaksi tuntia ennen virallista avaamisaikaa.

 

Sieltä matka jatkuu luokan yhteiselle shampanja-aamiaiselle, yhteiselle lounaalle ja sieltä koululle. Koulussa virallisten seremonioitten jälkeen uudet ylioppilaat juoksevat ulos koulun ovesta – riemuiten.  Tapana on, että ne joiden sukujuuret ovat muualla kuin Ruotsissa, voivat halutessaan vetäistä hartioilleen sen maan lipun. Niinpä Suomen lippukin saa kyytiä juhlallisuuksissa. Vanhemmat odottavat koulun pihalla. Ylioppilaan isovanhemmat ja sisko odottavat kadulla koulun ulkopuolella. - korona rajoittaa henkilömäärää piha-alueella.

 

Eräs hauska tapa on, että uuden ylioppilaan kaulaan pujotetaan kaikenlaisia muistoja ja onnittelujuttuja – kaikki sini-keltaisissa nauhoissa. Hanneksella lapsesta lähtien rakas Oscar-nallekarhu, ruusuja, pilailuesineitä jne. Mukana tietenkin myös juliste, jossa onnitellaan ylioppilasta. 

  

                      

Kun kakki ovat ehtineet tervehtiä läheisiään, koko luokka jatkaa matkaa viettääkseen vielä aurinkoisia yhteishetkiä veneristeilyllä lähisaaristossa.

 

Yleensä tänä päivänä valmistuneet ajelevat kuorma-autoilla ympäriinsä riemuiten, torvia ja pillejä puhallellen  ja katuvierillä ihaileville karkkeja heitellen (vähän niin kuin Suomessa penkkaripäivänä). Koronan vuoksi kesällä 2021 ryhmäajelua ei voitu järjestää. 

 

Iskä on hankkinut käyttöönsä auton, jossa on kattoluukku. Sillä hän hakee Hanneksen rannasta ja sitten ajetaan kattoluukku auki ja Suomen lippu liehuen ympäri Ostermalmia ja edelleen Sollentunaan ja kotinurkilla kunniakierroksia lähikaduilla. Luukku auki, Hannes seisomassa lippuineen puoliksi auton ulkopuolella.  Voi sitä riemua ja huutoa, kun auto aarteineen sivuuttaa uudelleen ja uudelleen kotiin jo tulleiden ensimmäisten onnittelijoiden joukon. 

 

 

 

 

Kodin takapiha on koristeltu ilmapalloin, julistein ja kukin. Ilmassa on suuren juhlan tuntua.

 

 

  

        

 

Vieraiden virta on ohjelmoitu hienosti ja kun ilmojen haltija soi aurinkoisen sään, koronariski on minimoitu.

 

Kotona juhlintaa, syömistä, juomia, naurua, juttelua, sukulaisten tapaamisia. Hyvä tunnelma ja kiva on tavata monia sukulaisia ja tuttuja pitkästä aikaa. 

 

Pöydissä kiertää kirjanen, jonne jokainen kirjoittaa ylioppilaalle jonkin tärkeän elämänohjeen! Reseptejä, viisauksia, hauskuutta. Kiva ”ohjelmanumero”.

 

Hienoa myös, että niin paljon itse juhlittavan ylioppilaan kavereita on tullut paikalle: työkavereita, politiikan tekijöitä, lapsuudenystäviä. 

 

Hanneksen kaikissa juhlissa on lahjojen avaaminen aina ollut yksi keskeinen elementti. Niin nytkin.

 

Lahjojen luonteesta huomaa, että juhlittava on nuori aikuinen, joka pian  muuttaa pois lapsuudenkodista (asuntojonoon on kirjauduttu ja Hanneksen omien sanojen mukaan muutto on  ajankohtaista ehkä noin neljän vuoden kuluttua…): laseja, mukeja, paahdin, paistinpannu, aterimia jne – kulttuuririentojen lahjakortteja ja vaatelahjoja tai polkupyörää unohtamatta…

 

  

 

Kun viimeiset kutsutut vieraat ovat lähteneet, kello on jo 23 ja uusi ylioppilas kiirehtii eteenpäin – luokan iltajuhlaan. 

 

Päivä on ollut pitkä, vaiheikas, täynnä iloisia yllätyksiä, naurua, rakkautta. Kaiken yllä leijuu 

tietoisuus siitä, että uusi elämänvaihe on edessä ja jo ihan nurkan takana. 

 

Ihana päivä. Ihana reissu. Uusia kokemuksia ja elämyksiä..

 

Siitä nyt tie menevi

Ura uusi urkenevi

Laajemmille laulajoille

Runsahammille runoille

Nuorisossa nousevassa 

Kansassa kasuavassa!

(Kalevalan loppu)