Mauri syntyi ja kasvoi Savon syrjäkylällä, josta maaltapako on vienyt jo paljon asukkaita ja monien talojen ikkunat oli peitetty laudoilla. Koti oli suosta raivattu pientila, jolla isä edelleen puski töitä raivatakseen perheelle lisää viljelymaata. Äiti oli kansakouluopettajapariskunnan tytär, joka oli rakastunut komeaan naapurikylän poikaan. Lapsia oli kolme, joista Mauri nuorin ja ainoa poika. Äidin suvussa oli musiikilla oli keskeinen ja tärkeä paikka. Yksi enoista soitti selloa ja äiti itsekin oli soittanut jousisoittimia. Kun äiti huomasi Maurin musikaalisuuden, hän innosti tätä opettelemaan viulun soittoa. Äidin viulu olikin pitkään ollut käyttämättömänä ja heräsi nyt uuteen eloon. Mauri oli taitava ja innostunut . Hän kävi lähes kymmenen vuotta 30 kilometrin päässä enonsa luona saamassa oppia. Eno esitteli Maurin soittajakollegoilleen ja kaikki näkivät hänessä tulevaisuuden lupauksen, suuren viulistin. Toistaiseksi hän oli kylän yhteisten tapahtumien tähtiesiintyjä, joka soitti sekä klassista musiikkia että uutta tulokasta, jazzia.
Isä ei nähnyt pelimannin urassa kunnon tulevaisuutta. Hänen mielestään maan hoitaminen ja ruuan kasvattaminen oli tärkeintä ja merkittävintä. Maurin oli pakko vähentää soittamista ja yrittää innostua pientilasta. Isän vastustuksesta huolimatta äiti rohkaisi Mauria käymään koulua. Hän kävi keskikoulun jälkeen maanviljelyn peruskurssin, jonka aikana hänelle selvisi lopullisesti, että maaseudun työt eivät sopineet hänelle. Eräänä sunnuntaina iltamyöhällä hän pakkasi jenkkikassiin vaatteitaan, suosikkikappaleidensa nuotit ja muutaman leipäpalan matkaevääksi. Helsingin junaan.
Maurin ja isän välit olivat tulehtuneet, kun poika ei totellut isänsä mahtikäskyjä. Lähtöä oli valmisteltu salassa pitkään ja äidille Mauri oli lähdöstä vihjaillut. Vähän mutta ei liikaa, jotta äiti ei joutuisi isän suhteen puun ja kuoren väliin.
Äidille hän kirjoitti pienen viestin:
”Terve äiti. En jaksa tätä ainaista riitaa,
Lähden etsimään onneani.
Kirjoitan, kun mulla on osoite!
T. Mauri
Maurin koulukaveri Masa oli muuttanut Helsinkiin aikaisemmin ja luvannut väliaikaisen majapaikan luonaan. Tätä ennen Mauri oli käynyt Helsingissä vain kerran. Linnanmäellä. Tuntui hyvältä, kun kaverin asunnon ikkunasta näkyi Maurillekin tuttu Maailmanpyörä. Kadunkulmassa olevan talon seinään kiinnitetystä ”Kirstinkatu”-kyltistä Mauri tiesi aina olevansa jo asuinsijansa lähellä ja Josafatin kallioista tuli hänen mielipaikkansa vuosiksi, vaikka asuinpaikka vaihtui tiheään.
Elämä oli ankaraa, useimmiten ilotonta. Työtä Mauri teki kaupungin puutarhoilla ja hautausmailla. Sormet tuntuivat jäykistyvän, vakka Mauri yritti ylläpitää niiden notkeutta ja joustavuutta soittamalla viuluaan päivittäin. Soittotuokioidensa aikana Mauri tunsi elävänsä.
Armeijan jälkeen Mauri palasi Helsinkiin, takaisin tutuille nurkille. Näin tapasi Anitan, jonka kanssa solmi avioliiton. Nuoripari asettui vuokra-asuntoon Kontulaan ja Mauri ja yritti asettua perheenisän asemaan. Perheeseen syntyi Ville-poika, jolle Mauri halusi olla parempi isä, kuin millaisena hän omaansa piti. Maurin työpaikat vaihtuivat tiheään tahtiin. Hän teki töitä ennen muuta rakennustyömaiden hanslankarina. Mauri alkoi kaivata niitä aikoja, kun hän sai työskennellä puutarhatöissä. Niitä ei kuitenkaan riittänyt. Ilman vakituista ja motivoivaa työtä arki tuntui ankealta ja soittamistakin piti rajoittaa. Anita katsoi soiton häiritsevän lapsen unta. Maurin mielestä Anita piti lasta tekosyynä, kun ei halunnut kuulla ”viulun vingutusta”, kuten hän Maurin soittoa nimitti.
Parina kesänä Mauri sai katusoittoluvan Helsingin keskustaan, Pohjoisesplanadille. Lupa salli kahden soittajan yhteistyön ja Mauri sai kaverikseen tutun huilistin, Antin. He soittivat kevyttä klassista. Kestosuosikki oli Unkarilainen tanssi no.5. Suosituimpien kappaleiden aikana parivaljakon ympärille kokoontui kymmenittäin kuulijoita ja Maurin viulukoteloon kertyi mukavasti palkkaa, enimmäkseen kolikoita, mutta parhaina päivinä jopa pieniä seteleitä. Sateisina päivinä he eivät yrittäneetkään soittaa kadulla, kun ansioilla ei olisi saanut edes bussilippua.
Kun Mauri ei löytänyt vakituista palkkatyötä, tilanne kiristi myös kotielämää ja Mauri alkoi yhä useammin tulla soittokeikalta kotiin lähiöbaarin kautta, ”muutaman” jälkeen.
Anita nalkutti ja itki. Lopulta hän sanoi muuttavansa vanhempiensa luo ja ottavansa Villen mukaan. Hän halusi rauhassa miettiä, mitä haluaa. Kun Mauri alkoi osoittaa myös väkivaltaisuuden oireita, Anitan ja Villen lähtö oli selviö.
Nyt Mauri tunsi, että hänellä ei ollut enää mitään syytä elää ”kunnollista” elämää. Hänen rahansa kuluivat viinaan ja pian hän menetti asuntonsa.
”Millään ei ole mitään väliä”, hän sopersi ja itki viinanhuuruista itkua liekkihotellin kupeessa.
Herättyään taas kerran kohmeloisena Pitkänsillan rannassa Mauri päätti lähteä "Canossan"-matkalle Savoon. Hän toivoi saavansa uudelleen kiinni elämästä lapsuudenmaisemissaan. Tätä asunnottoman elämää hän ei enää jaksaisi. Hän vippasi matkarahat vanhalta ystävältään, Kirstinkadun Masalta ja nousi Kuopioon vievään junaan. Matkatavaroita oli vain vähän ja ne kaikki mahtuivat viulukoteloon, jota Mauri uskollisesti kuljetti aina mukanaan.
”Juna vislas’ just pois Kouvolasta ja se jyskyttelj’ Kuopijjoon päin…”, soi Maurin korvissa ja hän huomasi hymyilevänsä ensimmäisen kerran pitkästä, pitkästä aikaa.
Kouvolassa hän vaihtoi junaa ja seuraavaa odotellessaan soitti Anitalle.
”Mä meen nyt takas kotiin. Kerro Villelle terveiset, että isä muistaa aina. Jos mulle sattuu jotain, niin tutkikaa tarkkaan viulukotelo. Mun maallinen omaisuus mahtuu siihen. Hei sitten!”
Matka kotiin oli pitkä ja vaivalloinen. Maurin vasemman jalan kihti vaivasi niin, että jokainen askel soratiellä sai hänet kiroamaan. Yhdessä aamun ensimmäisten auringonsäteiden kanssa Maurin näköpiiriin ilmestyi auto. Vuoden 1964 Mosse. Vihreässä Elitessä vanhan koulukaverin kyydissä kulkija pääsi viimein kotiin, jossa vastaanotto oli lämmin ja tuhlaajapoika sai juhla-aterian. Isän puhetyyli oli muuttunut pehmeäksi ja äiti petasi lämpimän, kuivan vuoteen.
Päivien ja viikkojen myötä terve väri palasi Maurin kasvoille. Hän jaksoi olla mukana tilan töissä aamusta iltaan ja isän kanssa oli mukava pelata korttia illalla tuvan pöydän ääressä. Mauri nautti rauhallisesta elosta vanhempiensa kanssa.
Joulun lähestyessä Mauri otti taas yhteyden Anitaan. Hän toivoi, että saisi viettää vuoden suuret pyhät vaimonsa ja poikansa kanssa. Kun Anita vakuuttui Maurin raitistumisesta, hän suostui.
Lapsuudenkodin tuvan nurkassa oleva kuusi, leivinuunissa paistettu kinkku, pihasaunan löylyissä oman lapsen ja vaimon kanssa lauletut joululaulut toivat lämmön ja rakkauden Maurin sydämeen.
”Paremmin ei voisi olla. Kiitos teille kaikille, että olette kestäneet minua ja toilailujani”, kiittää Mauri perhettään jouluaattona.
Jouluaamuna hän ei herää. Hän on nukkunut ikiuneen. Hänen kasvojensa ilme on rauhallinen.
Mauri haudataan kotikirkon hautausmaalle isovanhempien viereen loppiaisen jälkeisenä lauantaina.
”Mauri sanoi, että hänen tärkeimmät aarteensa ovat viulukotelossa. Se kuulemma kuuluu Villelle”, sanoo Anita.
”Niin. Tuosta viulukotelosta hän jaksoi aina kantaa huolta”, vahvistaa äiti. ”Sitä ei kuulemma saanut avata kukaan muu kuin Ville sitten, kun täyttää 15. Jos haluatte, voitte jättää kotelon tänne ja avataan yhdessä Villen 15-vuotispäivänä.”
Kolme vuotta myöhemmin Anita, Ville ja Maurin vanhemmat ovat kokoontuneet viulukotelon avajaisiin.
Kotelon ympärille on sidottu vahva nailonnaru, ikään kuin sinetiksi. Ville leikkaa mummin keritsimillä narun poikki ja napsauttaa kotelon lukon auki.
Kotelossa on Maurin ja Anitan hääkuva, Villen ristiäiskuva ja kahdet sukat ja alushousut. Vaatteiden alla on puinen rasia, jonka pohjaan on kaiverrettu: ”Mauri III luokka” ja kanteen on kiinnitetty teipillä lappu ”Villelle”.
”Isän omatekemä aarrearkku”, kuiskaa Ville.
Rasiasta löytyy kirjekuori, jossa on huolellisesti taiteltu paperi ja pieni kultainen risti, Maurin rippikoru.
Paperi on sopimus, jolla Mauri ”panttaa” viulunsa 10000 markan hintaan soittokaverilleen Antille, joka sitoutuu säilyttämään viulun soittokuntoisena ja luovuttamaan sen Villelle alkuperäiseen panttaushintaan - jos Ville sen haluaa.
”Pidä huolta itsestäsi ja äidistä”.
Kirjekuoressa on kaksikymmentä 500 markan seteliä.
Air Francen kone on lähtenyt Pariisista ja on nyt välilaskun jälkeen matkalla Bangkokista Hanoihin. Lähestymme pitkän lentomatkan määränpäätä.
Istun koneen etuosassa, ikkunapaikalla. Laskeuduttuamme pilvien alapuolelle alan hahmottaa riisipeltoja, korkeita taloja ja pienenpieniä majoja. Maiseman väreissä vuorottelevat vihreän ja ruskean eri sävyt.
Pian koneen pyörät koskettava kentän pintaa. Kone tärähtää ja autan lentäjää jarruttamaan - edessä olevaa jalkatukea tiukasti painaen. Pidän itseni vakaasti istumassa ja pidän kiinni edessä olevan istuimen selkänojasta. Sydän tykyttää.
Koneessa puheiden sorina lisääntyy. Kielet sekoittuvat.
Turvavyön merkkivalo sammuu ja pian koneen moottorit pysähtyvät. Seisomme Hanoin lentokentällä 50 metrin päässä terminaalista. Istun rauhassa ja odotan nopeampien ottavan laukkunsa ja suuntaavan kohti uloskäyntiä. Näin kaukana kotoa en ole vielä koskaan ennen ollut. Vatsassa edestakaisin lentelevät perhoset kutittavat ja pistelevät. Painan palleaa saadakseni paremmin henkeä.
Miten tänne jouduin? Olinko ihan hullu? Entä jos en onnistukaan projektini toteutuksessa.
Ilon, pelon, innostuksen ja suuren odotuksen vallassa nousen, otan pienen punaisen laukkuni yläpuolella olevasta luukusta.
Siirryn koneen käytävälle ja astelen kohti uloskäyntiä. Hymyillen kiitän ovella seisovaa lentoemäntää ja astun aukon ulkopuolelle siirrettyjen portaiden yläaskelmalle. Pysähdyn.
Sotilaiden näköisiä miehiä aseet kupeillaan. Kuivaakin kuivempi kenttä, jossa punaista hiekkaa. Matalan, harmaan terminaalirakennuksen vierellä mustatukkaisia ihmisiä vieri vieressä. Odottavat sukulaisia tai liikekumppaneita. Kuuman tuoksu tuntuu nenässä.
Laskeutuessani portaita aivojen läpi kulkee nopea ajatus: ”Tulin kotiin”.
Kuvassa puoli vuotta myöhemmin .... jälleen kotiinpaluuta odottaen.
purkamista
elämä on pysähtynyt
mikään ei tunnu miltään
mitä tekisin nyt
mä räjähdän koht’siltään
nyt saavat huonekalut kyytiä
pakko on tehdä muutosta
vähän helpottaa jo tätä lyytiä
enää tunne en voimien puutosta
mieltä kun puran kotvan aikaa
huomaan kiukun jo laantuneen
riehunnassa on jotain taikaa
se herättää innon taantuneen
mä puran, mä raivoan
revin hyllyjä hajalle
ensin rikon, sitten korjaan
menen jaksamiseni rajalle
voimat jo ehtyy, huilaan hetken
silmä lepää, pidän tästä
olen tehnyt upean retken
liian ahtaasta näkymästä
kas, miten purkaminen vapauttaa kehon ja mielen
ja irrottaa kannat kielen
ELÄMÄN TIVOLI
kesäpäivä helottaa kauniina ja lämpimänä
käsi turvallisesti isän kädessä astun sisään portista
joka vie uuteen
maailmaan, jossa en ole ennen ollut
niin paljon värejä, etteivät kotipellon kukatkaan
niiden loistoa voittaisi
nenään tunkeutuu uusia tuoksuja
jotka herättävät nälän
makean tuoksu saa leukaperät kutiamaan ja
yhtäkkiä suu on täynnä vettä
”haluatko hattaran, tuon vaaleanpunaisen pilven”, kysyy isä
”se on sokeripilvi”
”haluan”, kirkkaat silmäni vastaavat
pieni juna puksuttaa korkealla ilmassa kulkevalla radalla
se on ihmeellistä
”mennäänkö?”
sieltä nähdään kaikki
karuselleja, keinuja, kieputtimia
iso piha täynnä erilaisia koneita ja koreja
pyörivät, lentävät, säkenöivät
ihmisiä enemmän kuin
olen koskaan samaan aikaan nähnyt
se pelottaa
puristan tiukasti isän hihaa
karusellin iloinen sointi kutsuu ratsastamaan
norsulla tai hevosella
kirahvilla tai aasilla – isän vierellä kuitenkin
*
vuosien päästä
samasta portista
nyt käsi naapurin pojan kädessä
vaaran tuntu houkuttaa
kieputin pyörittää ja pyörryttää
karusellin istuimessa tuntuu kuin lentäisi ilmassa
irti kaikesta
autoradalla törmäilemme nauraen
naurutalon peilit vääntävät olemuksen
pitkäksi, lyhyeksi, vinoksi
se naurattaa niin, että vatsaan koskee
ja posket punoittavat ja puutuvat
vedenneitojen kiljahdukset kertovat
polskahduksesta
ihailijan tarkka heitto on osunut
vekkula
yksi askel ylöspäin kaksi takaisin
ei auta, eteenpäin, eteenpäin
maailmanpyörän aitiossa istumme lähekkäin
ympyrän yläkehällä kauan
näkymä yli kaupungin kattojen, kauas merelle
herättää kaukokaipuun
ennustajan kammiossa kuulemme
suuri onni odottaa
nuorena parina rakkaan kanssa
käsi etsiytyy käteen
huumaavaa menoa
karusellit, kahvikupit, ylös, alas, ympäri ja taas yhteen
tunnel of love
onnen putkessa
vain rakas olemassa
kaikki muu häviää
esiintymislavalla
”You are My Destiny”
tanssia penkkien välissä
nuoruuden intoa ja iloa
rakkaan käsi kovettuu
sanat särkevät sydämen
ilkeiden otusten kummitusjuna
noidat, luurangot, vampyyrit
ahdistelevat, satuttavat
haluan pois
*
taas tutun portin kautta
kädessä lapsenlapsen lämmin käsi
samat karusellit
samat maailmanpyörät
samat hattarat
uudet vesiputoukset
uudet tulireet, rinkelit, raketit
uudet innostuneet naurut ja kiljahdukset
onni istua rauhassa katsomassa
nuoruutta ja riemua
haasteiden haaste
ajo vuoristoradalla
en enää pelkää
en jyrkkää alamäkeä
en natisevan rakennelman romahtamista
turvana pojanpoika
tulevaisuuden toivo ja lupaus
maailmanpyörä pyörii
junat kulkevat
kaikki on hyvin
portilla katsahdan ylös
Helteiden keskellä mieleen juohtunutta:
Meillä kotona (ja muilla pientiloilla) oli ”maitohuone”, jossa myös veivikaivo. Se oli pieni mökki, jossa kaivon vieressä oli vesiallas. Ketjun varassa oleva ämpäri pudotettiin kaivoon alassuin ja toivottiin, että se haukkaa vettä pintaan osuessaan. Kun ämpäri oli täynnä, se veivattiin ylös ja vesi kaadettiin selän takana olevaan altaaseen, jossa vastalypsetty maito jäähdytettiin ennen meijeriin lähettämistä.
Helteisimpään aikaan vesialtaaseen upotettiin jäälohkareita aittan takana olevasta turvekasasta (sittemmin sahanpuru-) jäähtymistä nopeuttamaan. Ne jäät taas tuotiin talvella suurina kuutioina ja päälle ajettiin hevosella ja reellä turvetta ”omalta” suoviipaleelta.
Että sellainen jäähdytysjärjestelmä 1950-luvulla! Eko!!
Kerran tai pari sain olla isän mukana turvetta hakemassa. Reessä oli oikeastaan vain jalakset. Isä istui hajareisin reessä olevalla poikkitelalla ja minä turvallisesti hänen edessään. Kuormaa veti hevosemme Impi, joka oli syntynyt samana vuonna kuin minä.
Kotimme läheisyyteen jäi turvekaudesta pysyvä muisto: turpeen mukana olevista taimista kasvoi aittan taakse kaunis pieni koivikko, josta veljeni (nyt jo edesmennyt) perhe saa edelleen iloa ja suojaa. Ja linnut kiittävät koivuihin kiinnitetyistä pöntöistä!
Paljonpa tulvahti noita muistoja….
Muistoissani tämä kesä on muiden lapsuuden ja nuoruuden kesien tapaan lämmin, aurinkoinen ja ahomansikan tuoksun täyttämä. Tilastojen mukaan se kesä oli poikkeuksellisen kolea, mutta viis siitä!
Tähän kesään mahtuu paljon. Saimme uuden serkun, joka kastettiin isämme kaimaksi, Heikiksi ja jonka kummeiksi valittiin siskoni ja minut. Kummiuden suurta vastuuta tuskin ymmärsimme, mutta ylpeitä tästä kunniatehtävästä olimme – ja olemme.
Tavalliseen tapaani podin heinänuhaa, joka äityi tällä kertaa niin pahaksi, että sain limaa keuhkoihin ja kivun vuoksi kävelin selkä kumarassa. Kunnes - Helsingin kaupungin konepajalla työssä ollut enoni sai minut salakuljetettua työpaikkansa lääkärille. Tämä tohtori määräsi niin kovat lääkkeet, että ne nostivat kuumeen, joka ajoi ulos liman ja tulehduksen. Sen koommin en ole kuumeillut.
Heinä-elokuun vaihteessa Helsingissä järjestettiin kansainväliset nuorisofestivaalit – rauhan asia tärkeänä pääteemana. Juuri keskikoulun (nyk. peruskoulu) päättäneenä minua pidettiin ”kielitaiturina” ja niinpä sain festivaaleilla ”tulkin” pestin. Univormuksi värjättiin edellisen kesän rippipuku. Harmaansinisenä se oli hyvä työasu.
Kesän päätapahtuma oli kuitenkin elämäni ensimmäinen laivamatka. Ruotsin reissu. Lähdimme isonsiskon kanssa kahdestaan, kyläilemään Tukholmassa vuodesta 1957 asuvien sukulaisten luokse. Ensimmäinen etappi oli Järvenpää. Sieltä junalla Helsinkiin ja sieltä edelleen junalla Turkuun. Liput Turusta lähtevään Bore-laivaan oli ostettu ja matkaan oli hyvin valmistauduttu. Varmuuden vuoksi kysyimme neuvoa Turun satamassa, vaikka laiturissa näkyi vain yksi alus ”Bore”. ”Meneekö tämä laiva Tukholmaan”, kysyimme ja saimme nauravilta kanssamatkustajilta myönteisen vastauksen.
Menomatkan loppumetreillä tapasin laivalla ihanan saksalaispojan, johon ihastuin ikihyviksi ja jonka kanssa kirjoittelimme ja pidimme yhteyttä useita vuosia. Ensirakkauteni.
Tukholmassa saimme ihailla Suuren Maailman juttuja, kävimme Suomi-talolla tansseissa, ajoimme Metrolla ja pidimme hauskaa. Se ihmetytti, että tukholmalaiset ylittivät kadun, vaikka tolpassa paloi punainen valo. Ei vaan Suomessa!
Viikko Nackassa, Sickla Strandissa vierähti nopeasti, kesä loppui ja pian mentiin taas kouluun, lukioon.
Kuvassa Helena-serkun kanssa Boren vieressä.
