Näytetään tekstit, joissa on tunniste ilo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ilo. Näytä kaikki tekstit

perjantaina

Heikki Edvin Salonen, synt 24.3.1914

Jos isä eläisi, hän viettäisi tänään 103-vuotispäiviään.  

Nauraisi niin, että vesi valuisi silmistä ja nauru tarttuisi kaikkiin huoneessa oleviin.

Kun isä täytti 90 v, kirjoitin runoelman hänen elämästään. Kalevalan mittaan.  

Näin se alkoi:

Kosk’ on kaunis kevätpäivä
Maalispäivä, Maarian päivä
Tuo on neljäskolmatta kolmatta
Ja vuosi yhdeksäntoistaneljätoista
Kasvoi katras kohtalainen
Velijoukko vertaa vailla
Varsin vallaton,viaton
Jok’ on puuhaa Pyyppölässä
Oman kunnan Ohkolassa

Tulokasta tuttavaksi
Tervetulleeksi talohon
Neljä on veljeä varalla
Kaksi siskoa sijoilla

Tuo on poika potranlainen
Vanttera veli vähäinen
Mik’ on nimeksi pojalle?
Hyvän Heikin heimolainen
Seuraksi sedän sanottiin
Nimi toinen, oman moinen
Edvin, se pojalle haluttiin

Noin on nimi hienonlainen
Heikki Edvin ja Salonen
Edviniksi kutsuttihin
Tai jos kohta Eetviksi
Ekuksi, kovin on kodin oloinen


Eniten isä nauroi lapsuuden kavereidensa kanssa.  Nauroivat muistoilleen. Luoteen Franssen kanssa ne tekivät kepposia vielä "vanhoina ukkoina". Eihän siinä voinut muuta kuin nauraa mukana.   Keijo-eno, toinen ilopilleri, oli myös aina valmis hassutteluun, peleihin ja nauruun.  

Oli tosi kiva, kun isä nauroi. Kodin tunnelma oli valoisa ja iloinen.

Isä lähti "autuaammille metsästysmaille (vaikkei mikään metsämies ollutkaan) keväällä 2006, 92-vuotiaana.  

Ikävää tunnen edelleen usein. Varsinkin merkkipäivinä, kuten tänään!  

Sitten muistan, että isä tykkäisi, jos nappastallari laulaisi, hulmahduttaisi kellohameen helmaa ja nauraisi!  Niin teen!

ONNEA ISÄ!


tiistaina

Elämänmittainen ystävyys

Minulla on ollut elämässäni harvoja hyviä ystäviä.  Tuulikki heistä listan kärjessä.

Tapaan Tuulikin vuonna 1954, kun hän tulee samaan kansakouluun, Arolaan. 

Tuulikki on minua vuoden nuorempi. Kotimme, pientilat, sijaitsevat  kahden kilometrin päässä toisistaan. Minun kotini on Jyvälänkulmalla,  2,5 * 2,5 km kokoisella aukealla, sen keskikohdassa, paikassa, joka kartan mukaan on lakeutemme korkein kohta -  35 metriä merenpinnan yläpuolella..  Tuulikin koti on aika lähellä koulua eikä meiltä voi nähdä hänen kotitaloaan. 

Ystävystymme alakoulussa, olemmehan samassa luokkahuoneessa.  Tuulikin isoveli on minun ikäiseni, samalla luokalla. Kansakouluajan leikimme usein yhdessä välitunneilla, mutta yhteiset hetket rajoittuvat kouluaikaan, kyläilemään emme juurikaan  toistemme koteihin pääse.  Ystävyys syntyy ja jää itämään.

Vuoden ajan 1957-58 lukuvuoden käymme eri kouluja. Minä olen jo oppikoululainen ja käyn Järvenpään Yhteiskoulua.  Vuotta myöhemmin Tuulikki tulee samaan opinahjoon ja kun hänen koulutiensä kulkee kotini ohi, kävelemme tai pyöräilemme yhdessä linja-autolle, joka vie meidät Järvenpäähän.  Aina kun lukujärjestykset sen sallivat. 

"Ajatus kulkee edelleen parhaiten kävelyn tahdissa", sanoo Tuulikki 50 vuotta myöhemmin. Ja tottahan se on.

Oppikoululaisina käymme jo toisillamme kylässä.  Minä taidan olla se ahkerampi kyläluuta ja poljen tuon tuostakin Lehtilinnaan.  Aikuisena vasta tajuan, miten kaunis talon nimi on ja miten hyvin se kuvastaa paikkaa.  

Aikuisuuden kynnyksellä keskustelemme tärkeistä asioista ja vaikka koulu ja elämä  vievät meitä eri suuntiin, myös yhteisiä asioita riittää.  

Eniten minua ilahduttavat polkupyöräretket, joita teemme kesäisinä päivinä.  Sovimme aina etukäteen tarkasti, missä tapaamme.  Joskus minä ajelen ensin Lehtilinnaan ja jatkamme sieltä Ohkolaan tai toisinaan Tuulikki ajelee minun kotiini Pyyppölään ja jatkamme siitä Kellokoskelle - usein määränpäänä hautausmaa (nice destination, eh?) , jonne on sopiva matka ja jossa voin lunastaa lupaukseni -  kastella isovanhempieni ja Paavo-sedän haudalla olevat kukat.

Tärkeita juttuja pyöräretkiin liittyen on kaksi:


  • valitsemme sellaiset reitit, että voimme ajella rinnakkain ja samalla jutella
  • kellohelmahameen helma satulan yli niin, että matka taittuu helmat hulmuten


Tältä näytti nuoruutemme muoti .... 1950- ja 60-lukua

                                                   
       

"Kuvan henkilöt eivät liity juttuun"


Tutun laulun sanoin "maailma sitten vieroitti, pois meidät toisistaan ..."

Opiskelemme, valmistumme, löydämme omat paikkamme elämässä.

Ikäännymme.

Sisareni järjestää yllätyksen 50-vuotispävilleni.  Tuulikki on mukana juhlassa.  Viime tapaamisesta on kulunut lähes 30 vuotta. 

"NYT   pidämme yhteyttä tiivisti", lupaamme kuin yhdestä suusta.

Ja sittenkin. Elämämme ovat etäällä toisistaan. Yhteydenpito jää löyhäksi ... kunnes, kunnes jäämme kumpikin eläkkeelle ja asetumme asumaan samaan kaupunkiin.  Omaan rakkaaseen kunnon Järvenpäähän.

On ihanaa, kun elämässä on ihminen, joka tuntee historiani, lapsuuteni vaiheet, elämäni myötä- ja vastoinkäymiset. Ihminen, joka puhuu samaa kieltä vivahteineen ja sanontoineen. Jolle ei tarvitse perustella asioita.  Joka on ja hyväksyy!

Elämänmitttainen ystävyys tuottaa iloa!