VAELLUS NUMERO 1
On kaunis kesäkuinen
päivä 40-luvun lopulla. 1940-luvun.
Kotini on
isovanhempieni – isän isän ja äidin – rakentama. Sen tuvassa on kaksi ikkunaa.
Toisen edessä ruokapöytä niin, että kun sen äärellä istuu, voi nähdä
pihalle.
On varmaan
sunnuntai, koska isä ja äiti ovat sisällä tuvassa. Arkipäivisin he ovat aina jossain
peltotöissä, mutta sunnuntaina hekin voi levätä. Minä olen isonsiskon, Ullan, kanssa pihalla.
Aurinko paistaa,
kukat kukkivat ja joku lintukin visertää.
Olen kolmivuotias ja kuljen laulellen perhosten perässä. Niitä on monen värisiä. On keltaisia, sinisiä
ja kirjavia. Ne lentelevät edestakaisin
ja vaikka yritän nopeasti napata niitä kiinni,ne ovat nopeampia kuin
käteni.
Vähitellen kuljen
perhosten ja kukkien perässä ulos tupapihalta.
Taaperran karjapihalle ja siitä onkin selvä polku ladolle. ”Ladontie” on
polku, jota pitkin lehmät kuljetetaan laitumelle ojangossa oleville pelloille. Siitä pääsee myös kauempana olevalle riihelle.
Olemme joskus
mamman, äidinäidin, kanssa tehneet eväsretkiä riihelle. Riihellä on jännittävää ja hauskaa.
Kuljen eteenpäin
polulla. Sen varrella kasvaa heinikkoa, joka on melkein yhtä korkea kuin
minäkin. Kun tulen punaisen ladon
kohdalle, alkaa väsyttää ihan kamalasti. Katson ympärille. Missä olen?
Tällä välin
toisaalla:
”Ulla, missä Asta
on?”, kysyy äiti tuvan rappusilla
”En tiedä”.
”Näitkö, mihin
hän meni?”
”En”.
Äiti juoksee
karjapihalle. Minua ei näy missään. Äiti
kiiruhtaa takaisin tupaan.
”Asta on hävinnyt.
Pian hakemaan, kaikki!”
Äiti kokoaa
etsintäpartion: isä, Keijo-eno, mamma, Anna-täti, yläkerran täti.
Kaikki juoksevat
edestakaisin. Karjapihalle. Tielle. Navettaan. Sikalaan. Talliin. Saunaan.
Keijo lähtee
kävelemään pitkin ladontietä kohti ojankoa. Kulkiessaan ladon ohi hän huomaa heinikossa
jotain punaista.
”Hei, täällähän tämä
nappastallari nukkuu. Ei hätää.”
Keijo-eno nostaa
minut syliinsä. Herään ja katson ympärilleni ihmeissäni. Miksi kaikki ovat hätääntyneitä ja uskovat minun hävinneen. Tässähän minä olen ollut koko ajan.
VAELLUS NUMERO 2
Korkeasaari. Sinne lähdetään eräänä kesäisenä sunnuntaina koko
perheen voimin. Isä, äiti, Ulla, Timo ja minä.
Linja-autolla Kellokoskelta Helsinkiin. Ratikalla Korkeasaaren lauttarantaan.
Korkeasaareen lautalla. Sellaisella, jossa on toisessa päässä
kummallinen pyörä. Kun se pyörii vinhaa
vauhtia, se saa lautan liikkumaan.
Pelottaa aika paljon. Meidän kodin lähellä ei ole suuria vesiä ja veden
päällä oleminen on jännittävää.
Tulemme
Korkeasaaren rantaan ja ensimmäiseksi menemme katsomaan karhuja, jotka asuvat
ihan laiturin lähellä.
Kuljemme
eteenpäin ja näemme outoja eläimiä.
Sellaisia, joita ei meidän maalla ole nähty. On leijonia ja apinoita ja
vaikka mitä. Ketuista ja susista olen
kuullut joissain saduissa, joita äiti on lukenut. Grimmin veljesten
satuja. Niistä olen ymmärtänyt, että
joitain eläimiä pitää pelätä paljon.
Apinat ovat
hauskoja, mutta ne yrittävät napata kädestäni keksin. Näen koko ajan uusia
eläimiä ja mielenkiintoisia juttuja.
Korkeasaaressa on aika paljon muitakin perheitä. On hauska katsella
muiden perheiden lapsia ja heidän touhujaan.
Kuljen eteenpäin taakseni katsomatta.
Vähitellen kuljen
yhä kauemmas muista. Timo on vielä pieni. Hän on pikkuveli, 3 vuotta minua nuorempi.
Timppa ei osaa vielä kävellä kovin nopeasti, joten äiti kulkee hitaasti hänen
kanssaan. Ulla isona siskona pitää
huolta siitä, että näkee äidin ja isän koko ajan.
Minä, huoleton
huismanni, kuljen luottavaisesti ja tietäen, että ei minua jätetä.
Isä seuraa kuin
hai laivaa.
MUISTIKUVIA?
Joskus on vaikea
erottaa, mitä oikeasti muistaa ja mitä luulee muistavansa. Edellä kerrotut tapaukset minun elämästäni on
kerrottu niin monta kertaa, että osaan kuvitella tilanteet ja luulen
muistavani!
Kiitos isälle ja
äidille luottamuksen kasvattamisesta ja turvallisuudesta. Niiden pohjalta olen myöhemminkin uskaltanut ”paljain jaloin kiertää maailmaa”.
 |
| Tarinoissa esiintyviä henkilöitä: Mamma ja Keijo-eno Äiti ja äidin mormor Timo, Asta, Ulla |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti